Millainen Oli Todellinen Aleksanteri Suuri?

Aleksanteri Suuri, marmori, kopio Lysippoksen alkuperäisestä patsaasta. Patsaan on kerrottu löytyneen Aleksandriasta, Egyptistä. Patsas on esillä Glyptoteket museossa Kööpenhaminassa. Valokuva: Carole Raddato.

Aleksanteri kuoli ollessaan valtavan imperiumin hallitsija. Hänen valtakuntansa ulottui Euroopasta Intian niemimaalle. Vaikka se hajosi diadokien aikana, hänen valloituksillaan oli pitkäaikaisia kulttuurisia vaikutuksia. Koska Aleksanteri halusi turvata valtakuntansa ja koska hän uskoi kulttuurin ja hallinnon tarkoittavan kreikkalaistyylisiä kaupunkeja, hän rakensi siirtokuntia sotaretkiensä aikana. Ympäri Aasiaa on seitsemänkymmentä paikkaa, joiden väitetään olevan Aleksanterin perustamia ja joista monet kantavat hänen nimeään, kuten Alexandria Egyptissä, Iskenderun Turkissa, Iskandarija Irakissa ja Induksen Aleksandria (Aleksandria Bukefalos) Pakistanissa. Nämä saattavat olla Aleksanterin pysyvin perintö maailmalle. Näiden kaupunkien ja hovinsa avulla Aleksanteri esitteli kreikan kieltä ja tapoja aasialaisille. Monilla Aleksanterin valtakunnan alueilla hellenistinen kulttuuri kukoisti ja vaikutti taiteeseen, arkkitehtuuriin, uskontoon ja filosofiaan. Kreikan kielestä tuli sivistyneen maailman yleiskieli, jota opettelivat kaikki, jotka halusivat menestyä. Roomalaiset käyttivät sitä älyllisessä keskustelussa ja sitä käytettiin indokreikkalaisissa piirtokirjoituksissa sekä heprealaisissa uskonnollisissa teksteissä.

Ihminen, joka saavutti niin paljon, niin nopeasti ja niin nuorena kuin Aleksanteri, oli innoituksen lähde muille eteenpäin pyrkiville yksilöille. Nämä yrittivät jäljitellä hänen saavutuksiaan tai käyttää todellisia tai kuviteltuja yhteyksiä suurmieheen oman kunnianhimonsa toteuttamiseksi. Seuraajista kaikki ymmärsivät sen, miten tärkeää oli osoittaa heillä olevan yhteys Aleksanteriin. Perdiccas ryhtyi toimenpiteisiin tullakseen sijaishallitsijaksi, jolloin hän hallitsisi Aleksanterin virallisten kruununperijöiden puolesta. Ptolemaios taas otti haltuunsa Aleksanterin ruumiin ja sen sijaan, että olisi lähettänyt sen Siwaan, kuten oli sovittu, hän laittoi sen esille Memfisiin ja sitten Aleksandriaan, missä se oli nähtävillä vielä 300 vuotta myöhemmin. Itselleen luomissa valtakunnissa seuraajat löivät rahoja, joissa heidät oli kuvattu Aleksanterin näköisinä.

Etenkin roomalaiset ihailivat Aleksanteria ja monet halusivat tulla yhdistetyksi häneen. Julius Caesarin sanotaan itkeneen nähdessään Aleksanterin patsaan ja valittaneen, ettei hän ole edes alkua pitemmällä verrattuna Aleksanterin tekoihin. Pompeius Suuri pukeutui Aleksanterin viittaan kun taas Augustus matkusti Aleksandriaan laskemaan seppeleen Aleksanterin arkulle. Myöhemmin keisari Caligula otti Aleksanterin haarniskan tämän haudasta ja pukeutui siihen.

Lähdekirjallisuutta

Aleksanteria ei koskaan pystytä ihmisenä täysin ymmärtämään ja hänen suunnitelmansa uusista valloituksista ja aikomuksistaan keihäällä voitetun valtakuntansa suhteen ovat jääneet kauas menneisyyteen. Nykyajan historoitsijat suhtautuvat häneen vaihtelevasti ja näin tulee olemaan jatkossakin, koska saatavilla oleva tieto ei pysty vastaamaan moniin kysymyksiin joita jopa herää silloin kun hänen elämäänsä tarkastellaan vain pintapuolisesti. Ensijaiset lähteet joiden kirjoittajat tunsivat Aleksanterin tai jotka keräsivät tietoa aikalaisilta, ovat muutamaa katkelmaa lukuun ottamatta kadonneet. Aleksanterin aikalaiset, joiden tiedetään kirjoittaneen tekstejä hänen elämästään ovat Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos, Nearkhos ja Onesikritos. Muita vaikutteita antaneita tekstejä ovat kirjoittaneet Kleitarkhos ja Timagenes. Näiden puuttuessa käytettävissä on viisi säilynyttä lähdettä Aleksanterin elämästä, jotka perustuvat alkuperäislähteisiin eli Arrianoksen, Curtius Rufuksen, Plutarkhoksen, Diodoros Sisilialaisen ja Justinianuksen tekstit.

Arrianos oli kotoisin Bithynian Nikomediasta Vähästä-Aasiasta. Hän kirjoitti Aleksanterin historian 100-luvun ensimmäisellä puoliskolla jälkeen ajanlaskun alun. Arrian oli sotilas, joka otti malli Ksenofonista. Arrianoksen historiaa pidetään usein kaikkein luotettavimpana kuvauksena Aleksanterista, koska hän käytti Ptolemaioksen ja Aristobuloksen aikalaislähteitä. Tämä yhdessä pikkutarkan ja johdonmukaisen tyylin kanssa on tehnyt hänestä oppineiden arvostaman. Diodoros Sisilialainen kirjoitti teoksensa ensimmäisen vuosisadan lopulla jaa. Hän käytti Kleitarkhosta, joka oli koonnut ensi käden lähteisiin perustuvia muistiinpanoja Aleksanterista vuoden 300 eaa. tienoilla. Diodorosta pidetään usein aikaisempien historioitsijoiden kritiikittömänä kokoajana, vaikka tämä voikin olla liioittelevan kova arvio. Plutarkhos käytti Aleksanterin elämä- teoksessaan myös Kleitarkhosta ja muita lähteitä. Teos on elämäkerta, jossa on myös moralisoivia asenteita ja anekdootteja. Tästä huolimatta sekä Plutarkhos että Diodoros ovat käyttökelpoisia tasapainottajia Arrianoksen siistille ja varman hovikeskeiselle historiankirjoitukselle. Justianuksen noin vuonna 200 jaa. kirjoitettu Pompeius Troguksen yleisen historian tiivistelmä on lyhennelmä aikaisemmasta Pompeius Troguksen historian yleisesityksestä. Se näyttää perustuvan samaan perinteeseen, josta Diodoros ja Plutarkhos lainaavat. Pompeius Trogus oli kotoisin Etelä-Galliasta. Curtius Rufus oli reettori, joka kirjoitti Aleksanterin historian kymmenessä kirjassa 50-luvulla jaa. roomalaisille lukijoille. Se perustuu osin Kleitarkhoksen teokseen. Teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa eivät ole säilyneet ja muistakin puuttuu osia. Curtius Rufus ei ollut kriittinen historioitsija. Hän haluaa viihdyttää lukijoitaan ja kiinnittää huomiota Aleksanterin persoonallisuuteen ja muokkaa, jättää pois ja sivuuttaa kronologiaa. Hän ei sepitä tarinoita paitsi kertomukseen lisättyjen puheiden ja kirjeiden kohdalla. Koska kirjoittajat käyttävät ja arvioivat eri lähteitä eri tavoin ja tietyt yksityiskohdat ovat epävarmoja, historiat antavat vaihtelevan kuvan sekä Aleksanterin elämän yksityiskohdista että pääasioista. Tarina tai perinne, jota kirjoittaja yrittää välittää tai jatkaa, sekä hänen kirjoituksensa lajityyppi vaikuttavat tekstiin ja kaikki olemassa olevat lähteet sisältävät jonkin verran uudelleen kerrontaa ja osin silkkaa fantasiaa.

Tämä mielikuvituksellinen teos esittää Aleksanteria tutkimassa merta lasisessa sukelluskellossa kissan ja kukon kanssa. Kuva on peräisin 1400-luvun käsikirjoituksesta “Le Livre et la vraye histoire du bon roy Alexandre”, jota nykyisin säilytetään British Libraryssa. Aleksanteria koskevat legendat ja myytit ovat levinneet laajalle hänen kuolemansa jälkeen yli 2000 vuoden ajan.

Aleksanterin henkilöön kohdistunut ihailu alkoi jo hänen eläessään voimistua niistä myyteistä ja tarinoista, joita hän hovinsa kanssa laittoi liikkeelle. Aleksanterin esimerkiksi kerrotaan olleen myyttisten amatsonien kuningattaren rakastaja. Eksoottiset ja värikkäät tilanteet, mahtavat taistelut, hänen miestensä kestävyys ja sitkeys tuhansien kilometrien päässä kotoa, hoviskandaalit sekä kapinat ja salaliitot hänen hallintonsa lopussa. Nämä kaikki ovat olleet hedelmällinen kasvualusta legendoille ja myyteille vuosisatojen ajan.

Aleksanteri on ollut kautta Euroopan legendaarinen sankari, joka esiintyy monessa kansansadussa Kreikassa ja muualla. Muutamia vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettiin tai toimitettiin Aleksanteria käsittelevistä kertomuksista Romanttinen kertomus Aleksanterista. Tätä tekstiä toimitettiin ja laajennettiin koko antiikin ajan ja keskiajalla. Myöhäisantiikin aikaan siitä tehtiin latinan- ja syyriankieliset käännökset. Näistä kehitettiin versioita kaikille Euroopan ja Lähi-Idän pääkielille ja se oli esimodernin ajan luetuimpia kirjoja. Samalla tavoin kuin häntä edeltäneet akhaimenidikuninkaat, Aleksanteri mainitaan Raamatussa. Danielin kirjan profetiassa viitataan Kreikan kuninkaaseen, joka alistaa meedialaiset ja persialaiset ja jonka kuningaskunta hajoaa neljäksi. Myös Ensimmäisessä Makkabealaisten kirjassa on lyhyt kuvaus hänen elämästään.

Hän on sankari myös suuressa osassa Lounais-ja Keski-Aasiaa ja hänet tunnetaan nimellä Iskander tai Iskander Zulkarnain. Zarathustralaiset tuntevat hänen “kirottuna Aleksanterina”, heidän valtakuntansa valloittajana ja Persepoliksen tuhoajana. Firdausin Shahnama, joka on yksi vanhimmista modernilla persialla kirjoitetuista kirjoista, on eeppinen runoelma, joka on kirjoitettu noin vuonna 1000 jaa. Siinä Aleksanterin tarina noudattelee Iranin myyttistä historiaa ja hänen sanotaan olevan Persian kuninkaan ja roomalaiskuningas Filippoksen tyttären poika. Hän on mahdollisesti kuvattu Koraanissa nimellä “Kaksisarvinen”, vaikka tästä on kiistelty kauan. Iskandarnama yhdistelee persialaista traditiota makedonialaiskuninkaasta ja Romanttinen kertomus Aleksanterista-teoksen tarinoita.

Aleksanteri on ollut esillä jatkuvasti kulttuurissa ja kirjallisuudessa meidän päiviimme saakka. Hän on inspiroinut taidetta ja kuvanveistoa vuosisatojen ajan. Monet nykyajan romaanit, musiikki, Hollywood elokuvat, televisio-ohjelmat ja tietokonepelit käsittelevät Aleksanteria. Hänen kykynsä lumota ja hämmentää ei näytä heikentyvän.

Antiikin Pellan rauniot. Pella oli Antiikin Kreikan aikana Makedonian valtakunnan pääkaupunki, sekä sen ympärillä ollut maakunta. Aleksanteri syntyi Pellassa vuonna 356 eaa.

Aleksanteri Suuresta tuli myytti jo hänen eläessään, ja kuollessaan täysin yllättäen ja odottamatta vain hieman alle 33-vuotiaana, Aleksanterista tuli legenda, sankari, jonka nimi säilyy ihmisten mielissä vuosisadoista ja vuosituhansista toiseen. Aleksanteri Suuri on yksi niistä historian henkilöistä, jotka jäävät ikuisesti mysteerien ympäröiväksi.

Aleksanterin elämä ja ja hänen yli-inhimilliset urotekonsa, jotka 13 vuoden aikana tekivät hänestä maailman mahtavimman hallitsijan, ovat välittyneet meille lukemattomista historiankirjoista. Mutta mikä niistä antaa meille luotettavaa tietoa todellisesta Aleksanterista? On hyvin vaikeaa arvostella kriittisesti näitä tekstejä, joissa totuus ja taru kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Tulee myös muistaa, että Aleksanterin persoona oli niin monimuotoinen, ettei sille ole olemassa yksinkertaista määritelmää.

Mutta millainen sitten oli todellinen Aleksanteri? On pohdittu oliko Aleksanteri kova, päättäväinen, kunnianhimoinen ja mahtava soturi? Oliko hän kenties synkkä ja kostonhimoinen monarkki vai sivistynyt kuningas, jota alaiset palvoivat? Oliko Aleksanteri Aristoteleen oppilas, joka kykeni rationaaliseen ajatteluun vai henkevä mystikko, joka piti itseään Zeus-jumalan poikana? Todenäköisesti Aleksanteri oli kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Nykyajan historioitsijat ovat tuoneet esiin eri piirteitä hänen olemuksestaan, nimeten hänet mieheksi, joka yksin muutti historian kulkua. Aleksanteria on pidetty sivistäjä-sankarina, joka oikeutti kolonisaation ideologian tai päinvastoin ensimmäiseksi laajamittaisen kansanmurhan teoreetikoksi. Viime vuosina näyttää saaneen tukea se kritiikki, joka on pyrkinyt osoittamaan Aleksanterin rajallisuuden ja hänen poliittisen ohjelmansa vakavat seuraukset. Emme voi kieltää sitä seikkaa, että Aleksanteri useaan otteeseen vakiinnutti valtansa terrorilla tai suorastaan suunnitelmallisella kansanmurhalla. Yhtä ilmiselvää on kuitenkin myös se, että Aleksanterin politiikka ei perustunut yhden kulttuurin tai rodun ylivaltaan, vaan kulttuurien ja uskontojen sekoitukseen, mikä oli viisasta ja kaukonäköistä.

Aleksanteri Suuressa yhdistyvät sekä valot että varjot. Ehkä me voimme löytää todellisen Aleksanterin juuri näiden valojen ja varjojen, todellisen kunnian ja alhaisuuden välisistä vaihteluista. Vuosisatoja eläneiden tarinoiden joukosta me voimme etsiä ja löytää todellisia jälkiä nuoresta maailmanvalloittajasta. Miehestä, jota sanotaan historian suurimmaksi sotapäälliköksi.

Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas Thessalonikissa, Kreikassa. Valokuva: Bantonis.

Aleksanterin Armeija : Armeijan Organisaatio

Roomalainen pronssikopio Aleksanteri Suuren patsaasta. Viittaa mahdollisesti alkuperäiseen veistosryhmään, jonka Aleksanteri tilasi kuvanveistäjältään Lysippokselta kunnioitaakseen 25 Granikoksessa kaatunutta toveriaan. Pystyyn noussutta hevosta tukeva peräsin viittaa Granikosjoen ylitykseen.

Aleksanterin armeijaa johti hovi, joka matkusti aina Aleksanterin mukana. Hovi muodostui noin sadasta hovimiehestä, joista käytettiin nimitystä “henkilökohtaiset toverit”. Hellenistisenä aikana oli tapana, että kuningas antoi hovimiehilleen purppuranpunaiset viitat merkiksi heidän asemastaan. Tämä käytäntö on luotu jo Aleksanterin hallintokaudella. Aleksanteri pukeutui taisteluissa joskus koristeelliseen pukuun mutta yleensä hänellä oli tapana käyttää toveriratsuväen upseerin univormua.Ns. Aleksanteri mosaiikissa näemme hänet pukeutuneena sellaiseen, mutta hänellä on henkilökohtaisen toverin kultareunuksinen purppuranpunainen viitta, eikä tavallista joukko-osastoviittaa.

Aleksanteri johti joukkojaan kuninkaallisesta teltasta, joka oli erittäin vaikuttava ja jossa oli sotaneuvostoa varten oma osasto mikä mahdollisesti oli erillään teltan pääosasta. Teltassa oli myös aula, jonka ohi kukaan ei voinut kulkea ohittamatta kuninkaallisista hovimiestä Kharesta ja asevarasto, joka mahdollisesti sijaitsi erillään pääteltasta. Aleksanterin asunto sijaitsi aulan takana. Teltan pystyttämistä varten oli oma ryhmänsä, jota johti makedonialainen nimeltä Proksenos. Aleksanterista huolehti hänen kamariherransa ja kuninkaallista telttaa vartioi henkivartiokaartin sotilas. Alueen puolustuksesta vastasi hypaspistai-joukkojen (jalkaväen huippuyksikkö) erillisosasto. Aleksanterilla oli mukanaan myös ennustaja, joka laati ennustuksia ennen taisteluita.

Keväällä 334 eaa. Aleksanteri toi Aasiaan armeijansa, joka oli kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Sen perustana oli makedonialainen armeija, mutta tähän joukkoon oli lisätty joukko-osastoja Makedonian naapuruston vasallivaltioista : paionialaisia, agriaaneja, triballeja, odryyseja ja illyrialaisia. Aleksanteri oli myös Thessalian armeijan ylipäällikkö ja Korintin liiton johtaja joten Kreikan kaupunkivaltiot antoivat Aleksanterin käyttöön sekä jalkaväen että ratsuväen joukkoosastoja ja laivoja omista laivastoistaan. Joukkojen lukumäärää lisättiin myös käyttämällä palkkasotureita. Suurin osa palkkasotureista oli kreikkalaisia. Armeijassa mukana olleiden kansallisuuksien välillä oli ollut aiempia erimielisyyksiä ja kommunikoiminen ryhmien välillä oli kielivaikeuksien takia vaikeaa joten jännitteet eri kansanryhmien välillä yritettiin pitää kurissa jotta armeija pystyi täyttämään tehtävänsä.

Yksityiskohta Pompeiista löydetystä ns. Aleksanteri mosaiikista.

Ylimpänä armeijan hierarkiassa olivat esikuntaupseerit, kuninkaallinen henkivartiokaarti ja muut päälliköt. Armeija oli etenkin sotaretkien aikana jaettu moneen divisioonaan (moirai), joista jokaisen johtoon nimitettiin komentaja. Tavallisesti komentajat säilyttivät myös yksittäiset taksikset komennossaan joten monia jalkaväen taksiksia johtivat komentajat eivätkä taksiarkit. Komentajien alapuolella hierarkiassa olivat loput upseerit, jotka oli valikoitu makedonialaisista ylimystöperheistä. Joukko-osastojen johtaminen oli ikään kuin perheasia. Useat yksiköiden komentajat näyttävät olleen niiden alueiden merkittävien sukujen jäseniä, joilta yksiköiden miehet oli otettu. Johto oli keskitetty. Aleksanteri itse antoi henkilökohtaisesti käskyt armeijalle. Käskyjen välittämiseen käytettiin merkinantotorvea, ensin Aleksanterin oma torvensoittaja soitti signaalin, jonka sitten eri joukko-osastojen soittajat toistivat.

Aleksanterin valtakunnan asioista huolehti kanslia, joka oli jaettu osastoihin, joista jokaista johti kuninkaallinen ministeri, joka oli arvoltaan verrattavissa kuninkaalliseen henkivartijaan. Armeijaministeriöstä oli vastuussa Eumenes Kardialainen. Siitä huolimatta, että kanslian jäsenet olivat päteviä miehiä ja jopa Aleksanterin henkilökohtaisia tovereita, heidän osallistumisensa kenttäjohtoon oli rajoittunutta joko syntyperän epäselvyyden tai fyysisten sairauksien takia. Tästä syystä heitä väheksyttiin upseerien keskuudessa. Armeijaministeriö sijaitsi kuninkaallisen armeijaministerin teltassa, jossa säilytettiin kopioita kaikesta armeijaa koskevasta kirjeenvaihdosta sekä kaikista armeijan asiakirjoista. Asiakirjahallinnon perustana olivat kutsuntaluettelot ja ohjesäännöt, jotka määrittelivät jokaisen yksilön vahvuuden. Myös palkka, varusteet sekä täydennysjoukot määräytyivät niiden mukaan kuten joskus myös ruoka-annokset ja ylennykset. Aseet, haarniskat, vaatetus, juoma-astiat ja kantojuhdat jaettiin ajoittaisena yleisenä jakona eikä pysyvästi yksi jokaiselle periaatteella. Varusvarastot on ilmeisesti pidetty keskitetysti kuormastossa. Jalkaväessä varastot oli jaettu 256 miehen yksiköiden eli lochoiden mukaan. Ratsuväessä yksikköinä olivat ilai (eskadroonat) ja hekatostuas (kenturio). Varusteiden jako oli yksiköiden sotilaspalvelijoiden tehtävä.

Sotilasneuvosto oli jaettu useiksi osastoiksi, joiden johdossa oli ministeri apunaan joukko tarkastajia. Tietoja on löydetty ratsuväkiministeristä ja Egyptin palkkasoturiministeristä, jolla oli kaksi tarkastajaa alaisenaan. Samoin on löydetty mainintoja siitä, että tarkastajia on määrätty erikoistehtäviin johtamaan maakuntien sotilasvoimia.

Lähde : Ruth Sheppard : Alexander The Great at War

Hephaestion

Hephaestion, Prado Museo, Madrid

Hephaestion, Amyntorin poika, oli makedonialainen sotapäällikkö ja Aleksanterin sydänystävä lapsuudesta saakka. Teini-ikäisinä he olivat olleet yhdessä Miezassa, jossa filosofi Aristoteles opetti Aleksanteria. Aleksanteria ja Hephaestionia on verrattu Akhilleeseen ja Patroklokseen. Heitä on pidetty sydänystävinä ja rakastajina kuuluisien edeltäjiensä tavoin.

Aleksanteri edisti Hephaestionin uraa siitä huolimatta, että Hephaestionilla oli puutteelliset johtajan ominaisuudet ja vähäiset sotilaalliset taidot. Hephaestion oli kuitenkin taitava organisoija, ja Aleksanteri antoi hänen hoidettavakseen useita logistisia tehtäviä kuten esim. varastojen ylläpidon, varusteiden kuljetuksen, sillanrakennuksen ja siirtokuntien perustamisen. Aasian sotaretkellä Hephaestion hoiti monia tärkeitä tehtäviä ja tuki Aleksanterin pyrkimyksiä tasa-arvon luomiseksi voittajien ja voitettujen välillä.

Hephaestion oli niin lähellä Aleksanteria, että Dareioksen äiti, nähtyään miehet yhdessä, luuli Hephaestionia Aleksanteriksi hänen ylvään ja kuninkaallisen ulkomuotonsa vuoksi. Aleksanteri ei tästä pahastunut vaan totesi, että “myös Hephaestion on Aleksanteri”. Vuosien kuluessa heidän kiintymyksensä syventyi entisestään. Susan hääjuhlissa Aleksanteri halusi tehdä Hephaestionista sukulaisensa ja antoi tälle yhden Dareios III:n tyttäristä. Pian tämän jälkeen Aleksanteri nimitti Hephaestionin khiliarkiksi, joka oli kuningaskunnan toiseksi arvokkain virka.

Hephaestion kuoli sairauteen 32-vuotiaana vuonna 324. Surun murtama Aleksanteri oli lohduton. Historioitsija Plutarkhoksen mukaan Aleksanteri määräsi suruajan merkiksi kaikkien armeijan hevosten harjat harjat ja hännät leikattaviksi, naapurikaupunkien suojamuurit tuhottaviksi, Hephaestionin lääkärin ristiinnaulittavaksi ja kaiken musiikin kiellettäväksi. Aleksanteri suunnitteli yksityiskohtaiset hautajaiset joihin kuului mm. pyramidi. Hamadanin leijonan sanotaan olleen osa suunnitelmaa, jota ei koskaan saatettu loppuun. Aleksanterin eläessä khiliarkin virkaan ei nimitetty enää ketään.

Hephaestionin hautajaisissa Siwan oraakkeli kehotti kunnioittamaan vainajaa puolijumalana. Hephaestionin muistoksi rakennettiin jättiläismäinen monumentti. Antiikin historioitsijat kertovat, että tästä lähtien Aleksanterin käytös muuttui synkäksi ja häntä vaivasivat synkät aavistukset.

Aleksanterin ja Hephaestionin kuolemien välillä on nähty yhteys. Aleksanteri kuoli vain kahdeksan kuukautta Hephaestionin jälkeen. Aleksanteri Suuren kuolinsyy on yksi historian suurista mysteereistä, joka on askarruttanut tutkijoita pitkään.

Hephaestionin hautarovio.

Aleksanteri Suuren Patsas

Aleksanteri Suuren patsas Prienesta, Turkin alueelta, 200-150 eKr. Altes Museo, Berliini. Valokuvan on ottanut Carole Raddato.

Kaikille, jotka ovat kiinnostuneita antiikin historiasta suosittelen lämpimästi vierailua Carolen blogissa Following Hadrian, josta löytyy upeiden valokuvien lisäksi runsaasti tietoa antiikin historiasta ja erityisesti keisari Hadrianuksesta ja hänen valtakaudestaan. Carole on tehnyt lukuisia arkeologisia matkoja Hadrianuksen jalanjäljillä, ja vie lukijansa upealle ja antoisalle kiertomatkalle antiikin ajan ihmeelliseen maailmaan. Yksi parhaimpia lukemiani blogeja.

Aleksanterin Perintö

Aleksanterin pää, Pella, 200-luku

Hellenistinen aika

Aleksanteri kuoli ollessaan valtavan imperiumin hallitsija. Hänen valtakuntansa ulottui Euroopasta Intian niemimaalle. Vaikka se hajosi diadokien aikana, hänen valloituksillaan oli pitkäaikaisia kulttuurisia vaikutuksia. Koska Aleksanteri halusi turvata valtakuntansa ja koska hän uskoi kulttuurin ja hallinnon tarkoittavan kreikkalaistyylisiä kaupunkeja, hän rakensi siirtokuntia sotaretkiensä aikana. Ympäri Aasiaa on seitsemänkymmentä paikkaa, joiden väitetään olevan Aleksanterin perustamia ja joista monet kantavat hänen nimeään, kuten Alexandria Egyptissä, Iskenderun Turkissa, Iskandarija Irakissa ja Induksen Aleksandria (Aleksandria Bukefalos) Pakistanissa. Nämä saattavat olla Aleksanterin pysyvin perintö maailmalle. Näiden kaupunkien ja hovinsa avulla Aleksanteri esitteli kreikan kieltä ja tapoja aasialaisille. Monilla Aleksanterin valtakunnan alueilla hellenistinen kulttuuri kukoisti ja vaikutti taiteeseen, arkkitehtuuriin, uskontoon ja filosofiaan. Kreikan kielestä tuli sivistyneen maailman yleiskieli, jota opettelivat kaikki, jotka halusivat menestyä. Roomalaiset käyttivät sitä älyllisessä keskustelussa ja sitä käytettiin indokreikkalaisissa piirtokirjoituksissa sekä heprealaisissa uskonnollisissa teksteissä.

Esikuva

Ihminen, joka saavutti niin paljon, niin nopeasti ja niin nuorena kuin Aleksanteri, oli innoituksen lähde muille eteenpäin pyrkiville yksilöille. Nämä yrittivät jäljitellä hänen saavutuksiaan tai käyttää todellisia tai kuviteltuja yhteyksiä suurmieheen oman kunnianhimonsa toteuttamiseksi. Seuraajista kaikki ymmärsivät sen, miten tärkeää oli osoittaa heillä olevan yhteys Aleksanteriin. Perdiccas ryhtyi toimenpiteisiin tullakseen sijaishallitsijaksi, jolloin hän hallitsisi Aleksanterin virallisten kruununperijöiden puolesta. Ptolemaios taas otti haltuunsa Aleksanterin ruumiin ja sen sijaan, että olisi lähettänyt sen Siwaan, kuten oli sovittu, hän laittoi sen esille Memfisiin ja sitten Aleksandriaan, missä se oli nähtävillä vielä 300 vuotta myöhemmin. Itselleen luomissa valtakunnissa seuraajat löivät rahoja, joissa heidät oli kuvattu Aleksanterin näköisinä.

Etenkin roomalaiset ihailivat Aleksanteria ja monet halusivat tulla yhdistetyksi häneen. Julius Caesarin sanotaan itkeneen nähdessään Aleksanterin patsaan ja valittaneen, ettei hän ole edes alkua pitemmällä verrattuna Aleksanterin tekoihin. Pompeius Suuri pukeutui Aleksanterin viittaan kun taas Augustus matkusti Aleksandriaan laskemaan seppeleen Aleksanterin arkulle. Myöhemmin keisari Caligula otti Aleksanterin haarniskan tämän haudasta ja pukeutui siihen.

Tämä mielikuvituksellinen teos esittää Aleksanteria tutkimassa merta lasisessa sukelluskellossa kissan ja kukon kanssa. Kuva on peräisin 1400-luvun käsikirjoituksesta “Le Livre et la vraye histoire du bon roy Alexandre”, jota nykyisin säilytetään British Libraryssa. Aleksanteria koskevat legendat ja myytit ovat levinneet laajalle hänen kuolemansa jälkeen yli 2000 vuoden ajan.

Legendoja ja tarinoita

Aleksanteria ei koskaan pystytä ihmisenä täysin ymmärtämään ja hänen suunnitelmansa uusista valloituksista ja aikomuksistaan keihäällä voitetun valtakuntansa suhteen ovat jääneet kauas menneisyyteen. Nykyajan historoitsijat suhtautuvat häneen vaihtelevasti ja näin tulee olemaan jatkossakin, koska saatavilla oleva tieto ei pysty vastaamaan moniin kysymyksiin joita jopa herää silloin kun hänen elämäänsä tarkastellaan vain pintapuolisesti. Ensijaiset lähteet joiden kirjoittajat tunsivat Aleksanterin tai jotka keräsivät tietoa aikalaisilta, ovat muutamaa katkelmaa lukuun ottamatta kadonneet. Aleksanterin aikalaiset, joiden tiedetään kirjoittaneen tekstejä hänen elämästään ovat Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos, Nearkhos ja Onesikritos. Muita vaikutteita antaneita tekstejä ovat kirjoittaneet Kleitarkhos ja Timagenes. Näiden puuttuessa käytettävissä on viisi säilynyttä lähdettä Aleksanterin elämästä, jotka perustuvat alkuperäislähteisiin eli Arrianoksen, Curtius Rufuksen, Plutarkhoksen, Diodoros Sisilialaisen ja Justinianuksen tekstit.

Arrianos oli kotoisin Bithynian Nikomediasta Vähästä-Aasiasta. Hän kirjoitti Aleksanterin historian 100-luvun ensimmäisellä puoliskolla jälkeen ajanlaskun alun. Arrian oli sotilas, joka otti malli Ksenofonista. Arrianoksen historiaa pidetään usein kaikkein luotettavimpana kuvauksena Aleksanterista, koska hän käytti Ptolemaioksen ja Aristobuloksen aikalaislähteitä. Tämä yhdessä pikkutarkan ja johdonmukaisen tyylin kanssa on tehnyt hänestä oppineiden arvostaman. Diodoros Sisilialainen kirjoitti teoksensa ensimmäisen vuosisadan lopulla jaa. Hän käytti Kleitarkhosta, joka oli koonnut ensi käden lähteisiin perustuvia muistiinpanoja Aleksanterista vuoden 300 eaa. tienoilla. Diodorosta pidetään usein aikaisempien historioitsijoiden kritiikittömänä kokoajana, vaikka tämä voikin olla liioittelevan kova arvio. Plutarkhos käytti Aleksanterin elämä- teoksessaan myös Kleitarkhosta ja muita lähteitä. Teos on elämäkerta, jossa on myös moralisoivia asenteita ja anekdootteja. Tästä huolimatta sekä Plutarkhos että Diodoros ovat käyttökelpoisia tasapainottajia Arrianoksen siistille ja varman hovikeskeiselle historiankirjoitukselle. Justianuksen noin vuonna 200 jaa. kirjoitettu Pompeius Troguksen yleisen historian tiivistelmä on lyhennelmä aikaisemmasta Pompeius Troguksen historian yleisesityksestä. Se näyttää perustuvan samaan perinteeseen, josta Diodoros ja Plutarkhos lainaavat. Pompeius Trogus oli kotoisin Etelä-Galliasta. Curtius Rufus oli reettori, joka kirjoitti Aleksanterin historian kymmenessä kirjassa 50-luvulla jaa. roomalaisille lukijoille. Se perustuu osin Kleitarkhoksen teokseen. Teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa eivät ole säilyneet ja muistakin puuttuu osia. Curtius Rufus ei ollut kriittinen historioitsija. Hän haluaa viihdyttää lukijoitaan ja kiinnittää huomiota Aleksanterin persoonallisuuteen ja muokkaa, jättää pois ja sivuuttaa kronologiaa. Hän ei sepitä tarinoita paitsi kertomukseen lisättyjen puheiden ja kirjeiden kohdalla. Koska kirjoittajat käyttävät ja arvioivat eri lähteitä eri tavoin ja tietyt yksityiskohdat ovat epävarmoja, historiat antavat vaihtelevan kuvan sekä Aleksanterin elämän yksityiskohdista että pääasioista. Tarina tai perinne, jota kirjoittaja yrittää välittää tai jatkaa, sekä hänen kirjoituksensa lajityyppi vaikuttavat tekstiin ja kaikki olemassa olevat lähteet sisältävät jonkin verran uudelleen kerrontaa ja osin silkkaa fantasiaa.

Arrian.

Aleksanterin henkilöön kohdistunut ihailu alkoi jo hänen eläessään voimistua niistä myyteistä ja tarinoista, joita hän hovinsa kanssa laittoi liikkeelle. Aleksanterin esimerkiksi kerrotaan olleen myyttisten amatsonien kuningattaren rakastaja. Eksoottiset ja värikkäät tilanteet, mahtavat taistelut, hänen miestensä kestävyys ja sitkeys tuhansien kilometrien päässä kotoa, hoviskandaalit sekä kapinat ja salaliitot hänen hallintonsa lopussa. Nämä kaikki ovat olleet hedelmällinen kasvualusta legendoille ja myyteille vuosisatojen ajan.

Aleksanteri on ollut kautta Euroopan legendaarinen sankari, joka esiintyy monessa kansansadussa Kreikassa ja muualla. Muutamia vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettiin  tai toimitettiin Aleksanteria käsittelevistä kertomuksista Romanttinen kertomus Aleksanterista. Tätä tekstiä toimitettiin ja laajennettiin koko antiikin ajan ja keskiajalla. Myöhäisantiikin aikaan siitä tehtiin latinan- ja syyriankieliset käännökset. Näistä kehitettiin versioita kaikille Euroopan ja Lähi-Idän pääkielille ja se oli esimodernin ajan luetuimpia kirjoja. Samalla tavoin kuin häntä edeltäneet akhaimenidikuninkaat, Aleksanteri mainitaan Raamatussa. Danielin kirjan profetiassa viitataan Kreikan kuninkaaseen, joka alistaa meedialaiset ja persialaiset ja jonka kuningaskunta hajoaa neljäksi. Myös Ensimmäisessä Makkabealaisten kirjassa on lyhyt kuvaus hänen elämästään.

Hän on sankari myös suuressa osassa Lounais-ja Keski-Aasiaa ja hänet tunnetaan nimellä Iskander tai Iskander Zulkarnain. Zarathustralaiset tuntevat hänen “kirottuna Aleksanterina”, heidän valtakuntansa valloittajana ja Persepoliksen tuhoajana. Firdausin Shahnama, joka on yksi vanhimmista modernilla persialla kirjoitetuista kirjoista, on eeppinen runoelma, joka on kirjoitettu noin vuonna 1000 jaa. Siinä Aleksanterin tarina noudattelee Iranin myyttistä historiaa ja hänen sanotaan olevan Persian kuninkaan ja roomalaiskuningas Filippoksen tyttären poika. Hän on mahdollisesti kuvattu Koraanissa nimellä “Kaksisarvinen”, vaikka tästä on kiistelty kauan. Iskandarnama yhdistelee persialaista traditiota makedonialaiskuninkaasta ja Romanttinen kertomus Aleksanterista-teoksen tarinoita.

Aleksanteri on ollut esillä jatkuvasti kulttuurissa ja kirjallisuudessa meidän päiviimme saakka. Hän on inspiroinut taidetta ja kuvanveistoa vuosisatojen ajan. Monet nykyajan romaanit, musiikki, Hollywood elokuvat, televisio-ohjelmat ja tietokonepelit käsittelevät Aleksanteria. Hänen kykynsä lumota ja hämmentää ei näytä heikentyvän. Aleksanteri Suuren nimi elää yhä.

Inkunaabeli (Inkunaabeli (lat. incunabulum) eli kehtopainate on kirja tai sivu, joka on painettu, ei käsin kirjoitettu, kirjapainotaidon alkuvaiheessa Euroopassa ennen vuotta 1501) Curtiuksen Historiae Alexandri Magni Macedoniksen italiankielisestä käännöksestä.

 

Ovatko nykyiset makedonialaiset Aleksanteri Suuren perillisiä?

Usein kysytään ovatko nykyiset makedonialaiset Aleksanteri Suuren perillisiä? Makedonialainen Aleksanteri Suuri valloitti 300-luvulla eaa. suurimman osan silloista tunnettua maailmaa. Nyt oikeistokansallismieliset makedonialaiset ovat väittäneet olevansa Aleksanterin jälkeläisiä. Todellisuudessa nykyisten makedonialaisten esi-isiä olivat kuitenkin 500-luvulla Balkanille vaeltaneet slaavit.

Makedonialaisten tausta on herkkä aihe. Muinainen Makedonia sijaitsi nykyisen Kreikan alueella, eikä Kreikka salli naapurimaataan kutsuttavan Makedoniaksi. Siitä syystä maasta käytetään kansainvälisesti lyhennettä FYROM eli Former Yugoslav Republic of Macedonia eli Entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia.

Aleksanteri Suuri ja Hellenismi – Makedonian Nousu

Aleksanteri Suuri ja Filippos II

Kaupunkivaltioiden keskittyessä vaihtamaan liittolaisiaan ja taistelemaan keskenään ylivallasta nousi 300-luvulla eKr. kreikkalaisen maailman pohjoisilta rajoilta uusi voimatekijä. Makedonia oli suuri ja väkirikas valtakunta, jonka hovin tavat olivat täysin helleeniset. Useimmat kreikkalaiset eivät olleet halukkaita tunnustamaan sukulaisuuttaan makedonialaisiin, jotka olivat sekoitus Illyrialaisia, Traakialaisia ja Kreikkalaisia. Makedonialaisia pidettiin barbaareina muun muassa siksi, että he elivät vielä kuningasvallassa kuten persialaiset ja muut muukalaiskansat. Kreikkalaiset ylenkatsoivat ja aliarvioivat Makedonialaisia, jotka olivat karaistuneet taistellessaan Illyrialaisia, Traakialaisia ja muita ei-kreikkalaisia kansoja vastaan. Kreikkalaiset saivat huomata, että monarkialla oli poliittiset ja sotilaalliset puolensa, vaikka se ei vastannutkaan heidän käsitystään hyvästä elämästä. Valtaistuimella valtion johdossa piti vain olla oikean miehen.

Makedonian nousu

Oikea mies oli kuningas Filippos II. Hän oli perinyt valtaistuimen vuonna 359 eKr. Filippos hankkiutui eroon kilpailijoistaan, hän lahjoi ja karkotti barbaariset naapurinsa. Tämän jälkeen hänen huomionsa kiinnityi eripuraiseen Kreikkaan. Kaupunkivaltiot käyttivät mielummin palkkasotureita kuin kävivät sotaa omilla joukoillaan. Filippoksella oli armeija, johon kuului karaistuneita, koulutettuja ja ryöstönhaluisia makedonialaisia sotilaita, joiden vahvistuksena olivat vakinaiset ammattisotilaat. Armeijan ylläpito oli kallista jopa niiden kulta- ja hopeakaivosten tuotoilla, jotka Filippos omisti. Tarve saada joukoille sotasaalista antoi Filippokselle aiheen hyökätä.

Filippos eteni hitaasti ja varovasti. Hän yhdisti oveluuden häikäilemättömään vallankäyttöön. Hän teki rajoitettuja hyökkäyksiä, jotka eivät liikaa pelästyttäneet Kreikkalaisia valtioita, jotta ne olisivat yhdistyneet häntä vastaan. Filippoksen suosikkitaktiikka oli saada kaupunkivaltiot pettämään toisiaan lyhytaikaisten voittojen vuoksi. Hän luotti siihen, että jokainen valtio joka teki niin, huomasi pian olevansa yksin kun Makedonia siirtyisi sitä vastaan.

Ateena ei poikennut muista kaupunkivaltioista, vaikka Filippoksen hyökkäyksiä arvosteltiin toistuvasti ns. filippolaispuheissa, joita Demosthenes piti Ateenan kansankokoukselle. Demosthenes oli suurin kaikista kreikkalaisista puhujista. Hänen puheitaan on usein verrattu Winston Churchilin sotaa edeltäviin varoituksiin Hitlerin Saksaa vastaan, joita ne myös muistuttivat siinä, että ne otettiin huomioon vasta viime hetkellä.

Filippoksen arkku. Se on koristeltu hallitsijasuvun tähtitunnuksella, jollainen on kuninkaan haudassa Verginassa.

Kahdenkymmenen vuoden taitavasti johdetun laajenemisen jälkeen Filippoksella oli vahva ote pohjoiseen Kreikkaan. Vasta silloin ateenalaiset ja teebalaiset liittoutuivat estääkseen Makedonian uudet valloitukset. Khaironeian taistelu vuonna 338 eKr. muodosti käännekohdan Kreikan historiassa: liittolaiset voitettiin ja kaupunkivaltion suuri aikakausi päättyi lopullisesti. Teebaan ja muihin kaupunkeihin sijoitettiin makedonialaisia varuskuntia. Ateenan sallittiin tehdä erillisrauha, vaikka sen ja muiden kreikkalaisten valtioiden oli liityttävä uuteen Filippoksen johtamaan valtioliittoon.

Korintin liiton tarkoitus oli marssia muinaista vihollista Persiaa vastaan. Se kruunaisi Filippoksen ponnistelut, ja Aasiasta saatu sotasaalis maksaisi hänen varustautumisvelkansa. Persian valtavasta koosta ja sen sotajoukkojen ylivoimaisuudesta huolimatta Filippoksen hanke oli vähemmän harkitsematon kuin miltä se näyttää. Menneisyydessä Kreikkalaiset olivat osoittaneet olevansa Persialaisten veroisia. Joonian vapauttaminen ja pitemmällekin ulottuva valloitussota olivat monien kreikkalaisten unelma. Niiden toteuttaminen oli jäänyt Kreikan hajanaisuuden vuoksi. Koottuaan kreikkalaisten voimat Filippos oli lähdössä sotaretkelle, kun hänet puukotettiin kuoliaaksi juhlakulkueessa. Murhaaja oli Filippokselle katkera mies, joka surmattiin juuri sopivasti ennen kuin hän ehti paljastaa ketään muita. Persialaiset saattoivat olla murhan takana, mutta on yhtä mahdollista, että Filippoksen vaimo kuningatar Olympias tai Aleksanteri olivat syypäitä murhaan. Filippos oli hylännyt Olympiaksen ja hänen uusi vaimonsa odotti lasta. Tämä seikka teki Aleksanterin asemasta epävarman. Ehkä Aleksanteri halusi raivata isänsä tieltään ennen kuin tämä ehti voittaa persialaiset. Suuruudenhulluuteen taipuvaiselle Aleksanterille ei olisi enää jäänyt maailmaa valloitettavaksi.

Khaironeian leijona on taisteluissa kaatuneille pystytetty muistomerkki vuodelta 338 eKr.

Lähde: Nathaniel Harris : History of Ancient Greece

Aleksandriasta tuli suurkaupunki

Perdiccaan kuoltua Ptolemaios keskittyi Aleksandrian laajentamiseen. Aleksanteri Suuri perusti Aleksandrian vuonna 322 eaa. Kaupunki oli aluksi ollut vain kyläpahanen, jossa oli ollut vain kalastajien mökkejä eikä edes kunnollista satamaa.

Aleksanteri tarvitsi satamakaupungin, joka yhdistäisi Egyptin meriteitse hänen valtakuntansa muihin osiin. Aleksandriasta oli tullut suuri kaupunki jo Aleksanterin eläessä, ja Ptolemaios laajensi sitä entisestään. Hän laajensi satamaa niin, että suurimmatkin laivat pystyivät purjehtimaan sinne. Ptolemaios pystytti temppeleitä ja pyhäkköjä eri puolille kaupunkia. Suurin niistä pyhitettiin Serapis jumalalle. Serapis oli alunperin egyptiläinen jumala, mutta Ptolemaios liitti siihen kreikkalaisia piirteitä, jotta kaikki Egyptin asukkaat saattoivat palvoa samaa jumalaa. Serapiksesta tuli Ptolemaiosten Egyptin valtiollinen pääjumala.

Ptolemaios rakennutti Aleksandrian pohjoisosaan valtavan palatsin, josta oli näköala satamaan. Palatsin lähellä sijaitsi myös suuri teatteri sekä Aleksanteri Suuren mausoleumi. Muutamassa vuodessa Aleksandriasta kasvoi yksi antiikin maailman tärkeimmistä kaupungeista.

Aleksanterin tavoin myös Ptolemaios oli opiskellut Aristoteleen johdolla. Ptolemaios ei ollut unohtanut Aristotelesta, jonka Lykeion koulu oli houkutellut oppilaita Ateenaan eri puolilta Välimeren aluetta. Ateena tunnettiin tuolloin filosofian ja tieteen mekkana. Ptolemaios halusi tehdä Aleksandriasta Ateenaakin kuuluisamman tieteen keskuksen. Ptolemaios lähetti kutsun Theofrastokselle, joka oli Aristoteleen oppilas ja seuraaja Lykeionin johtajana. Ptolemaios ajatteli, että kuuluisa filosofi ja opettaja houkuttelisi kaupunkiin muita filosofeja ja tiedemiehiä. Theofrastos kuitenkin kieltäytyi kutsusta ja lähetti Aleksandriaan oppilaansa Demetrioksen. Toimiessaan Ateenan valtionhoitajana Demetrios tuhlasi omaisuuksia viiniin, naisiin ja juhliin. Demetrios oli kuitenkin älykäs filosofi ja tunsi monia kuuluisia oppineita eli juuri niitä ihmisiä, joita Ptolemaios halusi houkutella Aleksandriaan.

Demetrios ehdotti Ptolemaiokselle, että tämä perustaisi Aleksandriaan suuren tieteen ja filosofian keskuksen. Ptolemaios innostui ajatuksesta ja nimitti Demetrioksen rakennushankkeen johtoon. Lopputuloksena syntyi antiikin ajan ensimmäinen yliopisto Museion, joka sai nimensä antiikin Kreikan mytologian yhdeksältä muusalta eli tieteiden ja taiteiden suojelijajumalattarelta. Kreikkalaisen historioitsijan Strabonin mukaan Museionin sijaitsi hallitsijapalatsin läheisyydessä, ja siihen kuului suuri yhteinen ruokasali ja useita luentosaleja. Museionin johtoon nimitettiin pappi, jonka Ptolemaios oli itse varta vasten valinnut tehtävään.

Jotta tiedemiehille oli helpompaa jättää entinen elämänsä ja muuttaa Aleksandriaan, Ptolemaios lupasi kaikille Museionin johdon hyväksymille tutkijoille ilmaisen ylläpidon ja vapautuksen veronmaksusta. Myös hyvä toimeentulo oli taattu loppuelämäksi. Kreikkalaisten skeptikoiden koulukuntaan kuulunut filosofi Timon Fleiuslainen 200-luvulla eaa pilkkasi Museionin ylellisiä olosuhteita ja kutsui Museionin tutkijoita “kirjaoppineiksi riipustelijoiksi”. Kun tiedemiehet olivat kerran saapuneet Museioniin, sieltä ei enää ollut helppoa lähteä pois. Ptolemaios esim. toimitti tyrmään filosofi Aristofanes Byzantionilaisen saatuaan tietää, että tämä harkitsi lähtöä Aleksandriasta.

Museionin oppineet ja sen älyllinen ilmapiiri edistivät tieteen kehitystä. Museionissa työskennellyt Erastothenes määritti ensimmäisenä maapallon ympärysmitan melko tarkasti. Heron puolestaan kehitti alkeellisen höyrykoneen. Jos keksintöä olisi jatkokehitelty, se olisi saattanut käynnistää teollisen aikakauden 1800 vuotta etuajassa.

Lähde: Historia 1/2013

Ptolemaioksen Aleksandria – Aleksanterin hauta toi Egyptille valtaa

Aleksanterin ruumista kuljettava saattue.

Aleksanteri Suuren kenraali Ptolemaios kuunteli kaukaa kantautuvaa kellojen kilinää. Hetken kuluttua Ptolemaios näki Aleksanterin ruumista kuljettavan saattueen. Aleksanterin balsamoitu ruumis lepäsi kultaisessa sarkofagissa suuriin kullattuihin vaunuihin pystytetyn jalokivin koristellun pienoistempprelin alla. Kultaiset pylväät koristivat temppeliä, sekä leijonia, peuroja ja jumalattaria esittävät pienoispatsaat. Temppelin katossa roikkui kiliseviä kelloja. Raskaita vaunuja veti 64 aasia, ja se oli varustettu monimutkaisella jousituksella, jotta Aleksanterin arvokkaat maalliset jäännökset eivät vahingottuisi.

Vaunujen edessä ja takana kulki valtava määrä ihmisiä. Osa heistä oli Aleksanterin palvelijoita, osa sotilaita. Sotilaiden tehtävänä oli vartioida ruumisvaunuja ja niissä lepäävää Aleksanteria. Useimmat kulkueessa olivat kuitenkin uteliaita syyrialaisia, jotka vaunuista kuuluva kellojen kilinä oli houkutellut paikalle.

Ruumissaattue oli ollut matkalla jo kuukausia Babyloniasta kohti Makedoniaa, jonne Aleksanteri oli määrä haudata. Ptolemaioksella oli kuitenkin toisenlaisia suunnitelmia. Ptolemaios oli vähän aiemmin nimitetty Egyptin satraapiksi eli maaherraksi, ja hän oli asettunut asumaan Aleksanterin perustamaan Aleksandrian kaupunkiin. Ptolemaios halusi houkutella makedonialaisia liittymään armeijaansa voidakseen puolustaa Egyptiä vallan tavoittelijoilta.

Ptolemaioksen patsas. Louvre, Pariisi.

Ratkaisu Ptolemaioksen sotilaspulaan lepäsi kullatuissa vaunuissa. Ptolemaios uskoi, että Aleksanterin hauta houkuttelisi siirtolaisia ja kauppiaita kaikkialta Kreikkaa puhuvasta maailmasta, joten Ptolemaios päätti siepata edesmenneen kuninkaansa ja lapsuudenystävänsä ruumiin ja viedä sen Aleksandriaan.

Kaksi vuotta aikaisemmin Ptolemaios oli muiden Aleksanterin lähipiiriin kuuluneiden kanssa seurannut kuninkaan kuolinkamppailua Babyloniassa. 11 vuodessa Aleksanteri Suuri oli valloittanut valtaosan silloisesta tunnetusta maailmasta, mutta onni kääntyi kesäkuussa 323 eaa. Aleksanteri oli sairastunut rajuun kuumetautiin. Aleksanterin vaimo Roxane oli tuolloin raskaana, mutta syntymätöntä lasta lukuunottamatta Aleksanterilla ei ollut perillisiä. Kuolevan Aleksanterin luokse oli Ptolemaioksen lisäksi kerääntynyt muitakin tämän luotetuimpia sotapäälliköitä. Roomalaisen historioitsijan Arrianoksen mukaan he olivat kysyneet Aleksanterilta, kuka hallitsisi valtakuntaa hänen kuoltuaan. Kuoleva Aleksanteri vastasi: “Se, joka on paras”. Kenraalit eivät täysin ymmärtäneet Aleksanterin sanoja. Aleksanterin kuoltua he päättivät, että Perdiccas hallitsisi valtakuntaa siihen asti, että Aleksanterin poika olisi valmis valtaistuimelle. Perdiccas oli nimittänyt muut kenraalit eri alueiden satraapeiksi.

Perdiccas (Aleksanterin sarkofagi). Istanbulin Arkeologinen Museo.

Ptolemaios oli tajunnut, että Aleksanteri oli ainoa tekijä, joka piti kenraalit kurissa ja valtakunnan koossa. Ilman Aleksanteria yhtenäinen valtakunta oli mahdottomuus. Makedonian kansa oli kerta toisensa jälkeen joutunut todistamaan vallanvaihtoihin liittyviä murhia, petoksia ja sisällissotia. Ptolemaios tunsi maansa verisen historian ja tiesi, että taistelu Aleksanterin valtakunnasta alkaisi koska tahansa. Niinpä Ptolemaios suostutteli Perdiccaan nimittämään hänet vauraan Egyptin valtion hoitajaksi. Siellä hän voisi rauhassa odottaa myrskyn puhkeamista.

Egyptiä oli aiemmin hallinnut Kleomenes, joka oli keskittänyt kaiken tarmonsa rikkauksien keräämiseen köyhien kustannuksella. Arrianos kirjoitti Kleomeneestä: “Hän oli läpeensä paha mies, joka teki Egyptissä monia kauheita asioita“. Ptolemaios oli satraappina toista maata. Hän lupasi kohdella hyvin sekä makedonialaisia että egyptiläisiä alamaisiaan. Ptolemaios voitti kansan heti puolelleen kun hän ensi töikseen antoi pidättää ja teloittaa vihatun Kleomeneen.

Sen jälkeen Ptolemaios alkoi kehittämään Egyptiä ja aloitti urakkansa armeijasta. Hän tiesi, että Egyptin sinänsä suuresta armeijasta ei ollut vastusta kurinalaisille makedonialaissotilaille. Niinpä Ptolemaios päätti siepata Aleksanterin ruumiin ja tuoda sen Egyptiin houkutellakseen maahan siirtolaisia ja sotilaita Makedoniasta. Ptolemaios joukkoineen sieppasi Aleksanterin ruumiin vuonna 321 eaa. Kreikkalaisen Pausaniaan mukaan Ptolemaios sai taivuteltua sarkofagia vartioivat makedonialaissotilaat luovuttamaan Aleksanterin ruumiin hänelle. “Sitten hän meni Memfisiin haudatakseen sen kotimaansa rituaalien mukaisesti” Pausanias kirjoitti. Aleksanterin sarkofagia säilytettiin Memphisissä sen aikaa, kun Ptolemaios rakennutti sitä varten komean mausoleumin uuteen pääkaupunkiinsa Aleksandriaan.

Aleksanterin ruumiin sieppaaminen oli Ptolemaiokselle suuri propagandavoitto. Samalla se oli myös loukkaus Perdiccasta kohtaan. Perdiccas julisti sodan Ptolemaiokselle. Ptolemaios oli saanut aikaan sen mitä oli halunnutkin. Antiikin ajan historioitsija Diodoros Sisilialainen kirjoitti: “Ptolemaioksen ystävällisyyden ja jalouden vuoksi Aleksandriaan tuli miehiä läheltä ja kaukaa osallistumaan hänen sotaretkeensä“. Perdiccas hyökkäsi Egyptiin keväällä 321 eaa, mutta Ptolemaioksen joukot torjuivat hyökkäyksen. Lisäksi Ptolemaioksen vakoojat onnistuivat lahjomaan monia Perdiccaan sotilaita loikkaamaan Ptolemaioksen puolelle. Raivostunut Perdiccas yritti marssittaa joukkonsa Niilin yli, mutta aliarvioi virran voiman sillä seurauksella, että satoja sotilaita hukkui jokea ylittäessään. Perdiccas oli ollut Aleksanteri Suuren parhaita sotapäälliköitä, mutta monet hänen sotilaansa vihasivat hänen ankaruuttaan, ja Niilin katastrofi vain lisäsi hänen epäsuosiotaan. Lopulta joukko Perdiccaan omia upseereita sai tarpeekseen ja murhasi hänet hänen nukkuessaan teltassaan.

Aleksanteri Suuren Hauta Hävisi Jäljettömiin

Siwan keidas Egyptissä.

Aleksanteri Suuren hautapaikka on yksi maailman suurimmista arkeologisista mysteereistä. Aleksanterin ruumis balsamoitiin heti hänen kuolemansa jälkeen. Kenraalit alkoivat riidellä Aleksanterin maallisten jäänteiden sijoituspaikasta. Lopulta Ptolemaios antoi kuljettaa Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan, jossa se oli näytteillä pitkän aikaa. Aleksanterin arkun on kerrottu olleen läpinäkyvä, arkku on mahdollisesti ollut alabasteria (alabasteri on kiveä ja myös hienorakeista kipsiä, lasimaisen kiven tapaista ainetta). Tarina kertoo, että Rooman keisari Augustus mursi vahingossa muumioidun vainajan nenän vieraillessaan haudalla. Aikojen saatossa mausoleumi tuhottiin, luultavasti 300-luvulla jaa. Sen jälkeen kukaan ei tiedä mitä Aleksanterin ruumiille tapahtui ja mihin se joutui. Toiset uskovat, että Aleksanterin ruumis vietiin Siwan keitaalle Egyptin autiomaahan. Toiset sanovat löytäneensä Aleksanterin haudan Uzbekistanista tai Pakistanista. Järkeenkäypänä teoriana on pidetty sitä, että Aleksanteri Suuren muumio tuhoutui samalla kun mausoleumikin. Mutta kukaan ei voi tietää varmasti.

Hellenismi

Zeukselle omistettu Pergamonin alttari, jonka Euremenes II rakennutti vuoden 180 eKr. tienoilla ja joka on rekonstruoitu Berliiniin (Staatliche Museen).

Poliittisesta näkökulmasta katsottuna Aleksanterin luoma valtakunta ei ollut ajallisesti kestävä, sillä hänen valtava imperiuminsa mureni nopeasti eri valtioiksi, jotka usein sotivat keskenään. Mutta jos asiaa katsotaan kulttuurin näkökulmasta Aleksanterin työ oli poikkeuksellisen hedelmällinen. Aikakautta, joka seurasi Aleksanterin kuoltua, luonnehti poikkeuksellinen talouselämän ja taiteen kukoistus koko itäisen Välimeren alueella. Aleksanterin pyrkimys levittää kaikille valloittamilleen alueille Kreikan kieltä ja kulttuuria synnytti itse asiassa uuden sivilisaation, jota historiassa kutsutaan nimellä Hellenismi. Hellenismi termin loi saksalainen historiantutkija Droysen. Hellenismin kautta luonnehtii vanhan kaupunkivaltiojärjestelmän poistuminen. Sen tilalle tulivat jumalallisena pidetyn hallitsijan ympärille voimakkaasti keskitetyt monarkiat, joita piti yllä vakinainen armeija ja massiivinen byrokratia. Näiden valtioiden pääkaupungit olivat tärkeitä metropoleja, kuten Pergamon, Antiokia ja Egyptin Aleksandria, joista tuli runsasväkisiä kansainvälisiä kauppapaikkoja ja taiteen hienostuneita keskuksia. Ajatusten vapaa liikkuminen, jota suosi yhteinen kieli (koinee, joka syrjäytti aiemmat kreikan murteet), toi mukanaan uusia löytöjä, erityisesti teoreettisen luonnontieteen alalla. Aristarkhos Samoslainen kehitti ensimmäisenä aurinkokeskisen maailmankuvan, Arkhimedes mullisti hydrostatiikan ja mekaniikan, Apollonios Rhodoslainen kehitti epiikanhuippuunsa ja Kallimakhos ja Theokritos synnyttivät uusia hienostuneita runoudenlajeja. Aleksandriassa ja Pergamonissa oli hallintokeskusten lisäksi museoita ja julkisia kirjastoja, jollaisia maailmassa ei koskaan aiemmin ollut nähty. Nämä arvovaltaiset instituutiot suosivat antiikin tekstien keräämistä, ja mahdollistivat näiden tekstien säilymisen meidän aikaamme asti.

Laokoon poikineen, marmoriveistos 100-luvulta eKr. Vatikaanin Museo.

Tämän kosmopoliittisen yhteiskunnan vakiintuminen anteliaine ruhtinaineen toi mukanaan myös kaupunkirakentamisen ja kuvataiteiden uusia suuntauksia, joita luonnehti suurenmoiseen ja näyttävään pyrkiminen. Aikakaudelle tyypillinen mestariteos on kuuluisa Pergamonin alttari, jonka vaikuttava friisi vie huomion arkkitehtoniselta rakenteelta, joka jää vain tukirakennelman osaan. Myös kuvanveistossa ja maalaustaiteessa tapahtui hellenistisellä kaudella merkittävää kehitystä, joka lähtee Aleksanteri heroisoiduista muotokuvista. Niitä valmistivat elävästä mallista kuvanveistäjä Lysippos ja maalari Apelles, jotka kaikki ovat valitettavasti kadonneet. Vähitellen barokkimaiseksi kehittyvä taide käsitteli mielellään yhä dramaattisempia ja tunteikkaampia aiheita, kuten loistavassa Laokoon ryhmässä tai Dirken rangaistusta kuvaavassa Farnesen härässä .

Verginan kuningashaudat

Filippos II:n haudasta Verginasta löytynyt kultainen tuhkauurna, jonka jalat ovat leijonan tassun muotoiset. Uurna on nykyään Salonikin arkeologisessa museossa.

Vuonna 1977 Verginan kaivauksilta tehtyä löytöä voidaan pitää Makedonian alueen arkeologian tärkeimpänä saavutuksena. Kreikkalaisen arkeologin Manolis Andronikoksen johtamilla kaivauksilla löydettiin kolme Aleksanterin ajalta peräisin olevaa hautaa, joista kaksi oli täysin koskemattomia. Se, että haudat ovat säilyneet koskemattomina on ihmeellistä. Löytö varmisti nykyisen Verginan yhdistämisen antiikin ajan Aigaihin, Makedonian hallitsijoiden muinaiseen seremoniapääkaupunkiin. Kaivauksissa löytyi merkittäviä esineitä kuten kultainen 10 kilon painoinen arkku, jonka koristekuviona oli kaksitoistasakarainen aurinko ja jonka sisällä oli 300-luvulla eKr. kuolleen , noin 40-vuotiaan miehen poltetut jäännökset. Kyseessä oli selvästi hallitsijan hauta, mutta koska Aleksanteri Suuri haudattiin Egyptiin, suurin osa historoitsijoista olettaa sen olevan Aleksanterin isän, Filippos II hauta. Eräät tutkijat olettavat kuitenkin, että kyseessä on Arrhidaioksen, Aleksanterin velipuolen ja seuraajan hauta.

Verginan arkeologinen alue eläväisine freskoineen ja mittaamattoman arvokkaine löytöineen, joihin kuuluu mm. täydellinen, kypärällä ja säärisuojuksilla varustettu haarniska, joka on nykyään näytteillä Salonikin arkeologisessa museossa, on yksi tärkeimmistä tiedonlähteistä, jotka kertovat Makedonian kulttuurista.

Aleksanteri kirjallisissa lähteissä osa II – Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos ja Kleitarkhos

Nuori Aleksanteri metsästää leijonaa. Mosaiikki Pellassa sijaitsevasta talosta.

Kallisthenes

Kallisthenes oli Aristoteleen veljenpoika. Ennen Aleksanterin sotaretkiä, Kallisthenes oli kirjoittanut kymmenosaisen, Kreikan historiaa vuosina 387-356 eaa. käsittelevän teoksen, sekä kolmatta pyhää sotaa käsittelevän teoksen, joka oli kolmeosainen. Aleksanteri otti Kallistheneen mukaan sotaretkelleen, koska halusi tämän kirjoittavan kirjan omista teoistaan. Plutarkhos kirjoittaa:

“Mytileneläinen Khares kertoo lisäksi, että Aleksanteri oli eräissä pidoissa ojentanut maljan, josta oli juonut, eräälle ystävälleen; tämä oli sen otettuaan kääntynyt uhrilieteen päin, juonut siitä ja kääntynyt takaisin; sen jälkeen hän oli ensin laskeutunut kuninkaan edessä maahan, sitten suudellut häntä ja vasta sen tehtyään istunut paikalleen. Samoin tekivät kaikki muutkin kunnen tuli Kallistheneen vuoro. Otettuaan maljan ja juotuaan siitä tämä astui suutelemaan kuningasta maahan laskeutumatta. Kun Aleksanteri nyt epäsi suudelman, Kallisthenes kovalla äänellä kajautti: “Siispä minä saan lähteä täältä suudelma köyhempänä”

-Plutarkhos, Kuuluisien Miesten elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Kallistheneen teos ei ole säilynyt nykyajan lukijoille. Teoksesta tiedetään sen verran, että se oli hyvin imarteleva ja siinä verrataan Aleksanteria mm. Akhilleukseen. Teos julkaistiin mahdollisesti osissa. Tämän tarkoitus oli saada kreikkalaiset suostumaan yhteiseen Persian sotaretkeen. Luultavasti Kallistheneen teos päättyi Bessoksen kuolemaan vuonna 329 eaa. Tämän jälkeen Kallisthenes joutui Aleksanterin epäsuosioon ja menetti siksi myöhemmin henkensä. Kallistheneen teoksesta on säilynyt nykypäivään vain tusinan verran katkelmia mm. Plutarkhoksen teoksessa.

Ptolemaios

Ptolemaios oli Aleksanterin henkivartija, ja Aleksanterin kuoltua hänestä tuli yksi diadokeista, jotka jakoivat Aleksanterin valtakunnan. Ptolemaios hallitsi Egyptiä ja perusti Ptolemaiosten dynastian. Kuninkaaksi tultuaan Ptolemaios kirjoitti Aleksanterin elämäkerran, ehkä noin vuoden 285 eaa. tienoilla. Arrianos pitää Ptolemaioksen elämäkertaa suuressa arvossa.

Ptolemaios.

“Ptolemaios Lagoksen poika kertoo että Perdikkas, joka yksikkönsä kanssa vastasi leirin puolustuksesta ja joka oli lähempänä vihollisen palisadia, ei odottanut Aleksanterin taistelumerkkiä, vaan oli ensimmäinen joka hyökkäsi palisadia vastaan, mursi sen ja hyökkäsi thebalaisten esivartiota vastaan. Hänen perässään seurasi Amyntas Andromeneen poika, koska hän oli lähimpänä Perdikkasta, ja kun hän näki tämän päässeen palisadien sisälle, käski hän miestensä hyökätä”

-Arrianos, Anabasis 1.8-

Ptolemaioksen maine on hyvä vielä tänäkin päivänä, vaikka tutkijat ovatkin osoittaneet, että Ptolemaios vähättelee vihamiestensä saavutuksia ja suurentelee omiaan. Ptolemaios ja Aristobulos kirjoittivat samoihin aikoihin, ja molempien teoksia voidaan pitää eräänlaisina hovihistorioina. Ptolemaioksen teos kertoo tapahtumista v. 335 eaa. alkaen, mahdollisesti jo aiemmista. Hänen teoksensa käsitteli pääasiassa sotatoimia. Ptolemaioksen kuva Aleksanterista oli hyvä ja positiivinen.

Aristobulos Kassandreialainen

Aristobulos kulki Aleksanterin mukana sotaretkillä, ja toimi arkkitehtinä ja insinöörinä. Aristobulos sai mm. tehtäväkseen jälleenrakentaa Kyyros Suuren vaurioituneen haudan. Aristobulos, samoin kuin Ptolemaios, kirjoitti teoksensa vanhalla iällä, ns. Pseudo-Lukianoksen mukaan 84-vuotiaana. Aristobuloksen teos sisälsi runsaasti maantieteeseen liittyviä yksityiskohtia, mutta hän jätti mainitsematta monia negatiivisia asioita Aleksanterista. Arrianos, ja myös useat nykytutkijat kuten esim. Tarn, pitävät häntä arvossa.

Aristobuloksen teos oli Aleksanteria imarteleva, ja siitä syystä Aristobulos saikin lisänimen “Kolax”, imartelija. Aristobulos korosti erityisesti Aleksanterin tapaa kohdella vangiksi jäänyttä Persian kuninkaan perhettä. Aristobulos väitti teoksessaan myös, ettei Aleksanteri juonut paljon alkoholia.

Kleitarkhos

Aleksandrialainen Kleitarkhos kirjoitti Aleksanteria käsittelevän teoksen pian tämän kuoleman jälkeen. Kleitarkhos ei luultavasti ollut mukana Aleksanterin sotaretkillä. Plinius vanhemman mukaan Kleitarkhos oli Babyloniassa kun Aleksanteri otti vastaan roomalaisten lähetystön. Todennäköisesti Kleitarkhos kirjoitti teoksensa ennen Ptolemaiosta, sen jälkeen kun Ptolemaios oli antanut tuoda Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan. Kleitarkhos luultavasti käytti päälähteenään Kallistheneen historiaa, joka päättyi vuoteen 329 eaa. Hän käytti myös lähteenään Nearkhosta, joka oli Aleksanterin laivastopäällikkö ja lapsuudenystävä. Nearkhos kirjoitti teoksen merimatkasta Intiasta Persianlahdelle. Aleksandriassa asui paljon kreikkalaisia ja makedonialaisia, jotka olivat olleet mukana Aleksanterin sotaretkillä ja Kleitarkhoksen uskotaan haastatelleen heitä.

Kleitarkhoksen teoksen on sanottu olleen viihdyttävä, mutta jossain määrin sensaatiohakuinen. Rooman valtakunnassa se oli suosituin Aleksanteria käsittelevä teos. Diodoros ja Curtius käyttivät Kleitarkhosta lähteenään ja siteeraavat Kleitarkhosta melkein sanatarkasti. Diodoroksen ja Curtiuksen välityksellä on säilynyt Kleitarkhoksen kuvauksia tapahtumista, jotka muuten olisivat hävinneet. Kleitarkhoksen teosta ja sitä lähteenään käyttäneitä Diodorosta ja Curtiusta kutsutaan yleisesti “Vulgataksi” eli yleiseksi versioksi.

Kleitarkhos kuvasi Aleksanterin nuorena kuninkaana, joka jatkuvan hyvän onnensa vuoksi muuttui tyranniksi, alkoholistiksi ja murhaajaksi. Kleitarkhoksen mukaan Dareioksen kuoleman jälkeen Aleksanteria ei pidätellyt enää mikään. Nykyhistorioitsijoiden mukaan Aleksanterin käytös muuttui pääasiassa siitä syystä, että hänen oli käyttäydyttävä kuin persialainen kuningas, jotta hän voisi hallita uusia alamaisiaan. Kleitarkhos halusi kertoa hyvän ja viihdyttävän tarinan ja unohti joskus historialliset tosiasiat.

Delfoista löytynyt patsas, jonka uskotaan esittävän Plutarkhosta.

Aleksanteri kirjallisissa lähteissä osa 1.

Hävinneet aikalaislähteet

Monet Aleksanterin aikana eläneistä henkilöistä kirjoittivat häntä käsitteleviä teoksia. Aleksanterista kirjoittivat Kallisthenes, joka oli Aleksanterin hovihistorioitsija. Ptolemaios, Aleksanterin henkivartija, josta myöhemmin tuli Egyptin faarao. Nearkhos, joka toimi laivaston komentajana, sekä arkkitehti ja insinööri Aristobulos Kassandrealainen. Vanhimpiin lähteisiin kuuluvat myös Kleitarkhoksen kirjoitukset. Kaikki alkuperäiset kirjoitukset ovat valitettavasti kadonneet, eikä niistä ole enää jäljellä kuin sitaatteja myöhemmissä teoksissa.

Aloitan tämän ensimmäisen osan kertomalla hiukan Aleksanterin kirjeistä ja hovipäiväkirjoista.

Aleksanteri kävi kirjeenvaihtoa useiden henkilöiden kanssa. Aleksanteri kirjoitti mm. äidilleen Olympiaalle, käskynhaltijalleen Antipatrokselle ja kuningas Dareiokselle. Osa kirjeistä säilyi jälkipolville. Myöhemmät kirjoittajat ovat käyttäneet niitä lähteinään. Osa kirjeistä mahdollisesti löytyi Aleksanterin hovipäiväkirjoista, jotka käsittelivät mm. diplomaattisia neuvotteluja. Plutarkhos mainitsee yli kolmekymmentä eri kirjettä teoksissaan. Plutarkhos piti kirjeitä aitoina.

Aleksanteri kirjoitti opettajalleen Aristoteleelle suorasukaisen kirjeen:

Aleksanteri tervehtii Aristotelesta. Julkaistessasi vain suullisiksi tarkoitettuja luentojasi et ole tehnyt oikein. Mikä meitä enää erottaa muista, kun ne opit, joiden hyvää satoa olemme korjanneet, tulevat kaikkien yhteisiksi. Minä toden totta haluan olla muita etevämpi mieluimmin korkeampien asiain tietämyksessä kuin valtani perusteella. Voi hyvin.

-Plutarkhos, Kuuluisien Miesten Elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Hovipäiväkirjat, efemerides, kertoivat Aleksanterin jokapäiväisistä toimista. Hovipäiväkirjat ovat Aleksanterin kirjurin Eumenes Kardialaisen käsialaa. Plutarkhos ja Arrianos siteeraavat hovipäiväkirjoja kertoessaan Aleksanterin viimeisten päivien tapahtumista. Yleisen käsityksen mukaan Ptolemaios on käyttänyt päiväkirjoja lähteenään kirjoittaessaan omaa Aleksanteri elämäkertaansa. Ptolemaiosta on tästä syystä pidetty luotettavana lähteenä. Tätä oletusta vastaan on kuitenkin esitetty kritiikkiä. Professori Lionel Pearson (1908-1988) esitti, että päiväkirjat olisivat hellenistisellä ajalla tehty väärennös, joka oli laitettu Eumeneen nimiin. Tätä näkemystä kannatti myös professori Peter Brunt. On myös väitetty, että hovipäiväkirjat perustuisivat Babylonialaisiin asiakirjoihin. Erään toisen teorian mukaan ne olivat Eumeneen kirjoittamia, mutta ne oli tarkoitettu propagandaksi ja ne käsittelivät ainoastaan Aleksanterin viimeisiä päiviä.

Plutarkhoksen ja Arrianoksen versiot Aleksanterin kuolemasta eroavat jonkin verran toisistaan.

Daisioksen kuun 18. päivänä. Kuningas nukkui kuumeen takia kylpyhuoneessaan…20. päivä Kuningas kylpi ja uhrasi tavanmukaisen uhrin…24. päivä Kovassa kuumeessa, uhrasi jumalille paareilla alttarin ääreen kannettuna…25. päivä Kuningas siirrettiin paareilla joen toisella rannalla olevaan palatsiin, jossa hän vähän nukkui, mutta kuume ei laskenut…26. päivä Luullen hänen kuolleen makedonialaiset kokoontuivat palatsin porttien edustalle ja vaativat uhkaavasti huutaen kuninkaan ystäviä päästämään heidät vainajaa näkemään. Kun ovet avattiin, he yksitellen vain mekko yllään kulkivat vuoteen ohitse. Kahdenkymmenenkahdeksannen päivän vastaisena yönä hän kuoli. Se, mitä tässä on mainittu, on melkein sanasta sanaan päiväkirjasta

– Plutarkhos, Kuuluisien Miesten Elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Plutarkhoksen kertoo Aleksanterin sairaudesta päivä päivältä ja kertoo siteeraavansa päiväkirjoja melkein suoraan. Arrianos taas käyttää lähteenään Ptolemaiosta, joka mahdollisesti käytti hovipäiväkirjoja omana lähteenään, sekä Aristobulosta. Plutarkhoksen ja Arrianoksen versiot eroavat Aleksanterin sairauden kronologiassa.

Marssilla Dareiosta vastaan vuonna 33

Dareios III. Mosaiikki.

Kun Memnon oli kuollut Persian armeija joutui suoraan Dareios III:n komentoon. Dareioksen oli osoitettava hallitsijan pätevyytensä hyökkäämällä maahantunkeutujaa vastaan. Tätä tehtävää varten suurkuningas oli koonnut Babyloniassa valtavan sotajoukon, joka koostui suurimmaksi osaksi persialaisista ja itäisten satraappikuntien joukoista. Joukkojen ydin oli kuolemattomien vartiosto. Se sai nimensä siitä, että sotilaiden määrä ei koskaan laskenut alle kymmenentuhannen. Joukkoihin kuuluivat lisäksi kuninkaan sukulaiset eli ryhmä korkea-arvoisia virkamiehiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän sukua hallitsijalle, sekä keihäänkantajat, jotka avasivat tietä hallitsijan edessä. Suurkuningas itse kulki loistavissa kullalla ja jalokivillä koristelluissa vaunuissa kruunu päässään ja pukeutuneena valkoiseen tunikaan. Jousimiesten ja pelottavan, rautahaarniskaisen katafraktiratsuväen lisäksi Dareios oli halunnut liittää joukkoihinsa myös raskaan jalkaväen, joka pystyisi asettumaan kokenutta makedonialaista falangia vastaan. Tästä syystä hän oli ottanut palvelukseensa 30 000 uutta kreikkalaista palkkasoturia ja muodostanut kardakes-jalkaväen yksikköjä, jotka oli varustettu vihollisen tapaan. Suurkuninkaan armeija oli kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin Aleksanterin, vaikka sen liikkuvuuden tekivät hankalaksi hitaat huoltokaravaanit ja kuninkaan suuri seurue. Persialaisen tavan mukaan Dareios III oli liikkeella satojen muulien ja kamelien kanssa, jotka kuljettivat hänen perhettään ja haaremiaan, johon kuului noin kolmesataa jalkavaimoa. Tämän lisäksi kuningasta seurasi satoja eunukkeja ja palvelijoita mukanaan ylelliset teltat ja runsas pöytäastiasto.

Aleksanteri Suuri ja hänen lääkärinsä, Benjamin Westin maalaus vuodelta 1771.