Aleksanteri Suuri ja Hellenismi – Makedonian Nousu

Aleksanteri Suuri ja Filippos II

Kaupunkivaltioiden keskittyessä vaihtamaan liittolaisiaan ja taistelemaan keskenään ylivallasta nousi 300-luvulla eKr. kreikkalaisen maailman pohjoisilta rajoilta uusi voimatekijä. Makedonia oli suuri ja väkirikas valtakunta, jonka hovin tavat olivat täysin helleeniset. Useimmat kreikkalaiset eivät olleet halukkaita tunnustamaan sukulaisuuttaan makedonialaisiin, jotka olivat sekoitus Illyrialaisia, Traakialaisia ja Kreikkalaisia. Makedonialaisia pidettiin barbaareina muun muassa siksi, että he elivät vielä kuningasvallassa kuten persialaiset ja muut muukalaiskansat. Kreikkalaiset ylenkatsoivat ja aliarvioivat Makedonialaisia, jotka olivat karaistuneet taistellessaan Illyrialaisia, Traakialaisia ja muita ei-kreikkalaisia kansoja vastaan. Kreikkalaiset saivat huomata, että monarkialla oli poliittiset ja sotilaalliset puolensa, vaikka se ei vastannutkaan heidän käsitystään hyvästä elämästä. Valtaistuimella valtion johdossa piti vain olla oikean miehen.

Makedonian nousu

Oikea mies oli kuningas Filippos II. Hän oli perinyt valtaistuimen vuonna 359 eKr. Filippos hankkiutui eroon kilpailijoistaan, hän lahjoi ja karkotti barbaariset naapurinsa. Tämän jälkeen hänen huomionsa kiinnityi eripuraiseen Kreikkaan. Kaupunkivaltiot käyttivät mielummin palkkasotureita kuin kävivät sotaa omilla joukoillaan. Filippoksella oli armeija, johon kuului karaistuneita, koulutettuja ja ryöstönhaluisia makedonialaisia sotilaita, joiden vahvistuksena olivat vakinaiset ammattisotilaat. Armeijan ylläpito oli kallista jopa niiden kulta- ja hopeakaivosten tuotoilla, jotka Filippos omisti. Tarve saada joukoille sotasaalista antoi Filippokselle aiheen hyökätä.

Filippos eteni hitaasti ja varovasti. Hän yhdisti oveluuden häikäilemättömään vallankäyttöön. Hän teki rajoitettuja hyökkäyksiä, jotka eivät liikaa pelästyttäneet Kreikkalaisia valtioita, jotta ne olisivat yhdistyneet häntä vastaan. Filippoksen suosikkitaktiikka oli saada kaupunkivaltiot pettämään toisiaan lyhytaikaisten voittojen vuoksi. Hän luotti siihen, että jokainen valtio joka teki niin, huomasi pian olevansa yksin kun Makedonia siirtyisi sitä vastaan.

Ateena ei poikennut muista kaupunkivaltioista, vaikka Filippoksen hyökkäyksiä arvosteltiin toistuvasti ns. filippolaispuheissa, joita Demosthenes piti Ateenan kansankokoukselle. Demosthenes oli suurin kaikista kreikkalaisista puhujista. Hänen puheitaan on usein verrattu Winston Churchilin sotaa edeltäviin varoituksiin Hitlerin Saksaa vastaan, joita ne myös muistuttivat siinä, että ne otettiin huomioon vasta viime hetkellä.

Filippoksen arkku. Se on koristeltu hallitsijasuvun tähtitunnuksella, jollainen on kuninkaan haudassa Verginassa.

Kahdenkymmenen vuoden taitavasti johdetun laajenemisen jälkeen Filippoksella oli vahva ote pohjoiseen Kreikkaan. Vasta silloin ateenalaiset ja teebalaiset liittoutuivat estääkseen Makedonian uudet valloitukset. Khaironeian taistelu vuonna 338 eKr. muodosti käännekohdan Kreikan historiassa: liittolaiset voitettiin ja kaupunkivaltion suuri aikakausi päättyi lopullisesti. Teebaan ja muihin kaupunkeihin sijoitettiin makedonialaisia varuskuntia. Ateenan sallittiin tehdä erillisrauha, vaikka sen ja muiden kreikkalaisten valtioiden oli liityttävä uuteen Filippoksen johtamaan valtioliittoon.

Korintin liiton tarkoitus oli marssia muinaista vihollista Persiaa vastaan. Se kruunaisi Filippoksen ponnistelut, ja Aasiasta saatu sotasaalis maksaisi hänen varustautumisvelkansa. Persian valtavasta koosta ja sen sotajoukkojen ylivoimaisuudesta huolimatta Filippoksen hanke oli vähemmän harkitsematon kuin miltä se näyttää. Menneisyydessä Kreikkalaiset olivat osoittaneet olevansa Persialaisten veroisia. Joonian vapauttaminen ja pitemmällekin ulottuva valloitussota olivat monien kreikkalaisten unelma. Niiden toteuttaminen oli jäänyt Kreikan hajanaisuuden vuoksi. Koottuaan kreikkalaisten voimat Filippos oli lähdössä sotaretkelle, kun hänet puukotettiin kuoliaaksi juhlakulkueessa. Murhaaja oli Filippokselle katkera mies, joka surmattiin juuri sopivasti ennen kuin hän ehti paljastaa ketään muita. Persialaiset saattoivat olla murhan takana, mutta on yhtä mahdollista, että Filippoksen vaimo kuningatar Olympias tai Aleksanteri olivat syypäitä murhaan. Filippos oli hylännyt Olympiaksen ja hänen uusi vaimonsa odotti lasta. Tämä seikka teki Aleksanterin asemasta epävarman. Ehkä Aleksanteri halusi raivata isänsä tieltään ennen kuin tämä ehti voittaa persialaiset. Suuruudenhulluuteen taipuvaiselle Aleksanterille ei olisi enää jäänyt maailmaa valloitettavaksi.

Khaironeian leijona on taisteluissa kaatuneille pystytetty muistomerkki vuodelta 338 eKr.

Lähde: Nathaniel Harris : History of Ancient Greece

Hellenismi

Zeukselle omistettu Pergamonin alttari, jonka Euremenes II rakennutti vuoden 180 eKr. tienoilla ja joka on rekonstruoitu Berliiniin (Staatliche Museen).

Poliittisesta näkökulmasta katsottuna Aleksanterin luoma valtakunta ei ollut ajallisesti kestävä, sillä hänen valtava imperiuminsa mureni nopeasti eri valtioiksi, jotka usein sotivat keskenään. Mutta jos asiaa katsotaan kulttuurin näkökulmasta Aleksanterin työ oli poikkeuksellisen hedelmällinen. Aikakautta, joka seurasi Aleksanterin kuoltua, luonnehti poikkeuksellinen talouselämän ja taiteen kukoistus koko itäisen Välimeren alueella. Aleksanterin pyrkimys levittää kaikille valloittamilleen alueille Kreikan kieltä ja kulttuuria synnytti itse asiassa uuden sivilisaation, jota historiassa kutsutaan nimellä Hellenismi. Hellenismi termin loi saksalainen historiantutkija Droysen. Hellenismin kautta luonnehtii vanhan kaupunkivaltiojärjestelmän poistuminen. Sen tilalle tulivat jumalallisena pidetyn hallitsijan ympärille voimakkaasti keskitetyt monarkiat, joita piti yllä vakinainen armeija ja massiivinen byrokratia. Näiden valtioiden pääkaupungit olivat tärkeitä metropoleja, kuten Pergamon, Antiokia ja Egyptin Aleksandria, joista tuli runsasväkisiä kansainvälisiä kauppapaikkoja ja taiteen hienostuneita keskuksia. Ajatusten vapaa liikkuminen, jota suosi yhteinen kieli (koinee, joka syrjäytti aiemmat kreikan murteet), toi mukanaan uusia löytöjä, erityisesti teoreettisen luonnontieteen alalla. Aristarkhos Samoslainen kehitti ensimmäisenä aurinkokeskisen maailmankuvan, Arkhimedes mullisti hydrostatiikan ja mekaniikan, Apollonios Rhodoslainen kehitti epiikanhuippuunsa ja Kallimakhos ja Theokritos synnyttivät uusia hienostuneita runoudenlajeja. Aleksandriassa ja Pergamonissa oli hallintokeskusten lisäksi museoita ja julkisia kirjastoja, jollaisia maailmassa ei koskaan aiemmin ollut nähty. Nämä arvovaltaiset instituutiot suosivat antiikin tekstien keräämistä, ja mahdollistivat näiden tekstien säilymisen meidän aikaamme asti.

Laokoon poikineen, marmoriveistos 100-luvulta eKr. Vatikaanin Museo.

Tämän kosmopoliittisen yhteiskunnan vakiintuminen anteliaine ruhtinaineen toi mukanaan myös kaupunkirakentamisen ja kuvataiteiden uusia suuntauksia, joita luonnehti suurenmoiseen ja näyttävään pyrkiminen. Aikakaudelle tyypillinen mestariteos on kuuluisa Pergamonin alttari, jonka vaikuttava friisi vie huomion arkkitehtoniselta rakenteelta, joka jää vain tukirakennelman osaan. Myös kuvanveistossa ja maalaustaiteessa tapahtui hellenistisellä kaudella merkittävää kehitystä, joka lähtee Aleksanteri heroisoiduista muotokuvista. Niitä valmistivat elävästä mallista kuvanveistäjä Lysippos ja maalari Apelles, jotka kaikki ovat valitettavasti kadonneet. Vähitellen barokkimaiseksi kehittyvä taide käsitteli mielellään yhä dramaattisempia ja tunteikkaampia aiheita, kuten loistavassa Laokoon ryhmässä tai Dirken rangaistusta kuvaavassa Farnesen härässä .

Marssilla Dareiosta vastaan vuonna 33

Dareios III. Mosaiikki.

Kun Memnon oli kuollut Persian armeija joutui suoraan Dareios III:n komentoon. Dareioksen oli osoitettava hallitsijan pätevyytensä hyökkäämällä maahantunkeutujaa vastaan. Tätä tehtävää varten suurkuningas oli koonnut Babyloniassa valtavan sotajoukon, joka koostui suurimmaksi osaksi persialaisista ja itäisten satraappikuntien joukoista. Joukkojen ydin oli kuolemattomien vartiosto. Se sai nimensä siitä, että sotilaiden määrä ei koskaan laskenut alle kymmenentuhannen. Joukkoihin kuuluivat lisäksi kuninkaan sukulaiset eli ryhmä korkea-arvoisia virkamiehiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän sukua hallitsijalle, sekä keihäänkantajat, jotka avasivat tietä hallitsijan edessä. Suurkuningas itse kulki loistavissa kullalla ja jalokivillä koristelluissa vaunuissa kruunu päässään ja pukeutuneena valkoiseen tunikaan. Jousimiesten ja pelottavan, rautahaarniskaisen katafraktiratsuväen lisäksi Dareios oli halunnut liittää joukkoihinsa myös raskaan jalkaväen, joka pystyisi asettumaan kokenutta makedonialaista falangia vastaan. Tästä syystä hän oli ottanut palvelukseensa 30 000 uutta kreikkalaista palkkasoturia ja muodostanut kardakes-jalkaväen yksikköjä, jotka oli varustettu vihollisen tapaan. Suurkuninkaan armeija oli kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin Aleksanterin, vaikka sen liikkuvuuden tekivät hankalaksi hitaat huoltokaravaanit ja kuninkaan suuri seurue. Persialaisen tavan mukaan Dareios III oli liikkeella satojen muulien ja kamelien kanssa, jotka kuljettivat hänen perhettään ja haaremiaan, johon kuului noin kolmesataa jalkavaimoa. Tämän lisäksi kuningasta seurasi satoja eunukkeja ja palvelijoita mukanaan ylelliset teltat ja runsas pöytäastiasto.

Aleksanteri Suuri ja hänen lääkärinsä, Benjamin Westin maalaus vuodelta 1771.

Khaironeian taistelu

Khaironeian taistelu oli Teeban ja Ateenan viimeinen sankarillinen yritys vapautua Makedonian sotilaallisesta ja poliittisesta painostuksesta. Kesällä vuonna 338 B.C. Kefisosjoen luona käyty taistelu alkoi kreikkalaisten vasempaan siipeen sijoitettujen Ateenan joukkojen hyökkäyksellä. Ateenalaiset hopliitit lähtivät etenemään ennen päivänkoittoa. Filippoksen joukot eivät olleet valmistautuneet hyökkäykseen ja näin ollen hopliitit pääsivät yllättämään heidät. Kuninkaan käskystä Makedonialaiset ryhtyivät vetäytymään. Tässä vaiheessa Teeban falangi ja kuuluisa “pyhä pataljoona” (valikoiduista sotilaista muodostettu yksikkö, joka oli vannonut ennemmin kuolevansa kuin antautuvansa) jättivät asemansa kukkuloilla ja heittäytyivät taisteluun. Juuri tätä Makedonialaiset olivat odottaneet. 18-vuotiaan Aleksanterin johtaman hetairoi-ratsuväen äkillinen rynnäkkö yllätti ja hajotti vihollisen jalkaväen, jonka rivistöt olivat epätasaisen maaston vuoksi avoimina. Seurauksena oli verilöyly. Silloin Filippos kääntyi hyökkäykseen kaikkine joukkoineen, saartoi teebalaiset ja ateenalaiset, jotka menettivät tuhansia miehiä joko kaatuneina tai vangiksi joutuneina. Muutamassa tunnissa makedonialaiset ja thessalialaiset olivat kukistaneet Kreikan yhdistyneet joukot.

Aleksanteri idän ja lännen välissä

Dareios III:n kuolema oli käännekohta Aleksanterin elämässä ja politiikassa. Aiemmin Makedonian kuningas oli esiintynyt aina kreikkalaisuuden puolestapuhujana ja persialaisten kreikkalaisille aiheuttamien vahinkojen kostajana. Vihollisen ruumiin äärellä Aleksanterin käytös kuitenkin muuttui jyrkästi.

Valtakunta jota hän oli halunnut rankaista oli nyt hänen, mutta pitääkseen sen hallussaan hänen täytyi sopeutua sen perustana oleviin vanhoihin traditioihin. Ensimmäiset muutokset tulivat pian näkyviin. Aleksanteri, joka itämäiseen tapaan oli jo ottanut lähipiiriinsä eunukki Bagoaan, ryhtyi ottamaan vastaan uusia iranilaisia alamaisiaan pukeutuneena persialaiseen tapaan: hän käytti punavalkoraidallista tunikaa, purppuravyötä ja piti päässään suurkuninkaalta ottamaansa diadeemia. Aleksanterin seuralaiset ja muut armeijan korkea-arvoiset upseerit saivat kehotuksen pukeutua purppurakoristeisiin viittoihin ja laittaa hevosensa selkään hienostuneet persialaiset loimet. Joidenkin tietojen mukaan he saivat vastuulleen myös Dareioksen 365 jalkavaimoa, (yksi jokaiselle babylonialaisen vuoden päivälle), ja samalla monimutkaiset aasialaiset seremoniat alkoivat vaikuttaa yhä enemmän hovin elämässä.

Veteraanit ottivat vastaan kaikki nämä uudistukset ensin hämmästyneinä ja sitten huonosti peitellyllä vihamielisyydellä. Yksinkertaiset makedonialaiset eivät voineet käsittää näiden eleiden poliittista välttämättömyyttä ja tuomitsivat ne heti vain Aleksanterin kopeuden ja rappeutuneisuuden seurauksiksi.

Aleksanteri ja Homeros

Homeros

Monet tutkijat ovat painottaneet, että vaikka Aleksanteri oli osoittanut kykynsä vankkaan rationaaliseen ajatteluun, hän kuitenkin uskoi vahvasti muinaisiin myytteihin – jopa niin vahvasti, että hän eli täysin Homeroksen henkiin herättämässä jumalien ja sankarien maailmassa. Iliaksen ja Odysseian lukeminen oli luonnollisesti tärkeä osa jokaisen nuoren kreikkalaisylimyksen kasvatusta, ja Makedonian armeijassakin oli monia, jotka osasivat ulkoa pitkiä kappaleita Homeroksen teoksista. Aleksanterille Ilias merkitsi kuitenkin vielä paljon enemmän: se ruokki syvällisesti hänen mielikuvitustaan ja uskomuksiaan sekä saneli tarkan käyttäytymismallin. Aleksanteri säilytti kalleimpana aarteenaan Homeroksen runoelman erityislaitosta, jonka Aristoteles oli varustanut kommenteillaan. Se oli niin arvokas, että sitä säilytettiin komeimmassa viholliselta saaliiksi saadussa arkussa.

Aleksanterin esikuvana ja mittatikkuna oli aina nuori ja intohimoinen sankari Akhilleus, jota Aleksanteri myös piti esi-isänään täysin luotettavan sukupuun nojalla. Lopulta legendojen soturia ja suurta valloittajaa yhdisti myös sama kohtalo : kunniakas, mutta lyhyeksi jäänyt elämä.

Homeroksen apoteoosi (jumalaksi korottaminen). Jean-Auguste-Dominique Ingres maalasi teoksen vuosina 1826-1827. Maalaus on Louvressa, Pariisissa.