Ptolemaioksen Aleksandria – Aleksanterin hauta toi Egyptille valtaa

Aleksanterin ruumista kuljettava saattue.

Aleksanteri Suuren kenraali Ptolemaios kuunteli kaukaa kantautuvaa kellojen kilinää. Hetken kuluttua Ptolemaios näki Aleksanterin ruumista kuljettavan saattueen. Aleksanterin balsamoitu ruumis lepäsi kultaisessa sarkofagissa suuriin kullattuihin vaunuihin pystytetyn jalokivin koristellun pienoistempprelin alla. Kultaiset pylväät koristivat temppeliä, sekä leijonia, peuroja ja jumalattaria esittävät pienoispatsaat. Temppelin katossa roikkui kiliseviä kelloja. Raskaita vaunuja veti 64 aasia, ja se oli varustettu monimutkaisella jousituksella, jotta Aleksanterin arvokkaat maalliset jäännökset eivät vahingottuisi.

Vaunujen edessä ja takana kulki valtava määrä ihmisiä. Osa heistä oli Aleksanterin palvelijoita, osa sotilaita. Sotilaiden tehtävänä oli vartioida ruumisvaunuja ja niissä lepäävää Aleksanteria. Useimmat kulkueessa olivat kuitenkin uteliaita syyrialaisia, jotka vaunuista kuuluva kellojen kilinä oli houkutellut paikalle.

Ruumissaattue oli ollut matkalla jo kuukausia Babyloniasta kohti Makedoniaa, jonne Aleksanteri oli määrä haudata. Ptolemaioksella oli kuitenkin toisenlaisia suunnitelmia. Ptolemaios oli vähän aiemmin nimitetty Egyptin satraapiksi eli maaherraksi, ja hän oli asettunut asumaan Aleksanterin perustamaan Aleksandrian kaupunkiin. Ptolemaios halusi houkutella makedonialaisia liittymään armeijaansa voidakseen puolustaa Egyptiä vallan tavoittelijoilta.

Ptolemaioksen patsas. Louvre, Pariisi.

Ratkaisu Ptolemaioksen sotilaspulaan lepäsi kullatuissa vaunuissa. Ptolemaios uskoi, että Aleksanterin hauta houkuttelisi siirtolaisia ja kauppiaita kaikkialta Kreikkaa puhuvasta maailmasta, joten Ptolemaios päätti siepata edesmenneen kuninkaansa ja lapsuudenystävänsä ruumiin ja viedä sen Aleksandriaan.

Kaksi vuotta aikaisemmin Ptolemaios oli muiden Aleksanterin lähipiiriin kuuluneiden kanssa seurannut kuninkaan kuolinkamppailua Babyloniassa. 11 vuodessa Aleksanteri Suuri oli valloittanut valtaosan silloisesta tunnetusta maailmasta, mutta onni kääntyi kesäkuussa 323 eaa. Aleksanteri oli sairastunut rajuun kuumetautiin. Aleksanterin vaimo Roxane oli tuolloin raskaana, mutta syntymätöntä lasta lukuunottamatta Aleksanterilla ei ollut perillisiä. Kuolevan Aleksanterin luokse oli Ptolemaioksen lisäksi kerääntynyt muitakin tämän luotetuimpia sotapäälliköitä. Roomalaisen historioitsijan Arrianoksen mukaan he olivat kysyneet Aleksanterilta, kuka hallitsisi valtakuntaa hänen kuoltuaan. Kuoleva Aleksanteri vastasi: “Se, joka on paras”. Kenraalit eivät täysin ymmärtäneet Aleksanterin sanoja. Aleksanterin kuoltua he päättivät, että Perdiccas hallitsisi valtakuntaa siihen asti, että Aleksanterin poika olisi valmis valtaistuimelle. Perdiccas oli nimittänyt muut kenraalit eri alueiden satraapeiksi.

Perdiccas (Aleksanterin sarkofagi). Istanbulin Arkeologinen Museo.

Ptolemaios oli tajunnut, että Aleksanteri oli ainoa tekijä, joka piti kenraalit kurissa ja valtakunnan koossa. Ilman Aleksanteria yhtenäinen valtakunta oli mahdottomuus. Makedonian kansa oli kerta toisensa jälkeen joutunut todistamaan vallanvaihtoihin liittyviä murhia, petoksia ja sisällissotia. Ptolemaios tunsi maansa verisen historian ja tiesi, että taistelu Aleksanterin valtakunnasta alkaisi koska tahansa. Niinpä Ptolemaios suostutteli Perdiccaan nimittämään hänet vauraan Egyptin valtion hoitajaksi. Siellä hän voisi rauhassa odottaa myrskyn puhkeamista.

Egyptiä oli aiemmin hallinnut Kleomenes, joka oli keskittänyt kaiken tarmonsa rikkauksien keräämiseen köyhien kustannuksella. Arrianos kirjoitti Kleomeneestä: “Hän oli läpeensä paha mies, joka teki Egyptissä monia kauheita asioita“. Ptolemaios oli satraappina toista maata. Hän lupasi kohdella hyvin sekä makedonialaisia että egyptiläisiä alamaisiaan. Ptolemaios voitti kansan heti puolelleen kun hän ensi töikseen antoi pidättää ja teloittaa vihatun Kleomeneen.

Sen jälkeen Ptolemaios alkoi kehittämään Egyptiä ja aloitti urakkansa armeijasta. Hän tiesi, että Egyptin sinänsä suuresta armeijasta ei ollut vastusta kurinalaisille makedonialaissotilaille. Niinpä Ptolemaios päätti siepata Aleksanterin ruumiin ja tuoda sen Egyptiin houkutellakseen maahan siirtolaisia ja sotilaita Makedoniasta. Ptolemaios joukkoineen sieppasi Aleksanterin ruumiin vuonna 321 eaa. Kreikkalaisen Pausaniaan mukaan Ptolemaios sai taivuteltua sarkofagia vartioivat makedonialaissotilaat luovuttamaan Aleksanterin ruumiin hänelle. “Sitten hän meni Memfisiin haudatakseen sen kotimaansa rituaalien mukaisesti” Pausanias kirjoitti. Aleksanterin sarkofagia säilytettiin Memphisissä sen aikaa, kun Ptolemaios rakennutti sitä varten komean mausoleumin uuteen pääkaupunkiinsa Aleksandriaan.

Aleksanterin ruumiin sieppaaminen oli Ptolemaiokselle suuri propagandavoitto. Samalla se oli myös loukkaus Perdiccasta kohtaan. Perdiccas julisti sodan Ptolemaiokselle. Ptolemaios oli saanut aikaan sen mitä oli halunnutkin. Antiikin ajan historioitsija Diodoros Sisilialainen kirjoitti: “Ptolemaioksen ystävällisyyden ja jalouden vuoksi Aleksandriaan tuli miehiä läheltä ja kaukaa osallistumaan hänen sotaretkeensä“. Perdiccas hyökkäsi Egyptiin keväällä 321 eaa, mutta Ptolemaioksen joukot torjuivat hyökkäyksen. Lisäksi Ptolemaioksen vakoojat onnistuivat lahjomaan monia Perdiccaan sotilaita loikkaamaan Ptolemaioksen puolelle. Raivostunut Perdiccas yritti marssittaa joukkonsa Niilin yli, mutta aliarvioi virran voiman sillä seurauksella, että satoja sotilaita hukkui jokea ylittäessään. Perdiccas oli ollut Aleksanteri Suuren parhaita sotapäälliköitä, mutta monet hänen sotilaansa vihasivat hänen ankaruuttaan, ja Niilin katastrofi vain lisäsi hänen epäsuosiotaan. Lopulta joukko Perdiccaan omia upseereita sai tarpeekseen ja murhasi hänet hänen nukkuessaan teltassaan.

Aleksanteri kirjallisissa lähteissä osa II – Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos ja Kleitarkhos

Nuori Aleksanteri metsästää leijonaa. Mosaiikki Pellassa sijaitsevasta talosta.

Kallisthenes

Kallisthenes oli Aristoteleen veljenpoika. Ennen Aleksanterin sotaretkiä, Kallisthenes oli kirjoittanut kymmenosaisen, Kreikan historiaa vuosina 387-356 eaa. käsittelevän teoksen, sekä kolmatta pyhää sotaa käsittelevän teoksen, joka oli kolmeosainen. Aleksanteri otti Kallistheneen mukaan sotaretkelleen, koska halusi tämän kirjoittavan kirjan omista teoistaan. Plutarkhos kirjoittaa:

“Mytileneläinen Khares kertoo lisäksi, että Aleksanteri oli eräissä pidoissa ojentanut maljan, josta oli juonut, eräälle ystävälleen; tämä oli sen otettuaan kääntynyt uhrilieteen päin, juonut siitä ja kääntynyt takaisin; sen jälkeen hän oli ensin laskeutunut kuninkaan edessä maahan, sitten suudellut häntä ja vasta sen tehtyään istunut paikalleen. Samoin tekivät kaikki muutkin kunnen tuli Kallistheneen vuoro. Otettuaan maljan ja juotuaan siitä tämä astui suutelemaan kuningasta maahan laskeutumatta. Kun Aleksanteri nyt epäsi suudelman, Kallisthenes kovalla äänellä kajautti: “Siispä minä saan lähteä täältä suudelma köyhempänä”

-Plutarkhos, Kuuluisien Miesten elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Kallistheneen teos ei ole säilynyt nykyajan lukijoille. Teoksesta tiedetään sen verran, että se oli hyvin imarteleva ja siinä verrataan Aleksanteria mm. Akhilleukseen. Teos julkaistiin mahdollisesti osissa. Tämän tarkoitus oli saada kreikkalaiset suostumaan yhteiseen Persian sotaretkeen. Luultavasti Kallistheneen teos päättyi Bessoksen kuolemaan vuonna 329 eaa. Tämän jälkeen Kallisthenes joutui Aleksanterin epäsuosioon ja menetti siksi myöhemmin henkensä. Kallistheneen teoksesta on säilynyt nykypäivään vain tusinan verran katkelmia mm. Plutarkhoksen teoksessa.

Ptolemaios

Ptolemaios oli Aleksanterin henkivartija, ja Aleksanterin kuoltua hänestä tuli yksi diadokeista, jotka jakoivat Aleksanterin valtakunnan. Ptolemaios hallitsi Egyptiä ja perusti Ptolemaiosten dynastian. Kuninkaaksi tultuaan Ptolemaios kirjoitti Aleksanterin elämäkerran, ehkä noin vuoden 285 eaa. tienoilla. Arrianos pitää Ptolemaioksen elämäkertaa suuressa arvossa.

Ptolemaios.

“Ptolemaios Lagoksen poika kertoo että Perdikkas, joka yksikkönsä kanssa vastasi leirin puolustuksesta ja joka oli lähempänä vihollisen palisadia, ei odottanut Aleksanterin taistelumerkkiä, vaan oli ensimmäinen joka hyökkäsi palisadia vastaan, mursi sen ja hyökkäsi thebalaisten esivartiota vastaan. Hänen perässään seurasi Amyntas Andromeneen poika, koska hän oli lähimpänä Perdikkasta, ja kun hän näki tämän päässeen palisadien sisälle, käski hän miestensä hyökätä”

-Arrianos, Anabasis 1.8-

Ptolemaioksen maine on hyvä vielä tänäkin päivänä, vaikka tutkijat ovatkin osoittaneet, että Ptolemaios vähättelee vihamiestensä saavutuksia ja suurentelee omiaan. Ptolemaios ja Aristobulos kirjoittivat samoihin aikoihin, ja molempien teoksia voidaan pitää eräänlaisina hovihistorioina. Ptolemaioksen teos kertoo tapahtumista v. 335 eaa. alkaen, mahdollisesti jo aiemmista. Hänen teoksensa käsitteli pääasiassa sotatoimia. Ptolemaioksen kuva Aleksanterista oli hyvä ja positiivinen.

Aristobulos Kassandreialainen

Aristobulos kulki Aleksanterin mukana sotaretkillä, ja toimi arkkitehtinä ja insinöörinä. Aristobulos sai mm. tehtäväkseen jälleenrakentaa Kyyros Suuren vaurioituneen haudan. Aristobulos, samoin kuin Ptolemaios, kirjoitti teoksensa vanhalla iällä, ns. Pseudo-Lukianoksen mukaan 84-vuotiaana. Aristobuloksen teos sisälsi runsaasti maantieteeseen liittyviä yksityiskohtia, mutta hän jätti mainitsematta monia negatiivisia asioita Aleksanterista. Arrianos, ja myös useat nykytutkijat kuten esim. Tarn, pitävät häntä arvossa.

Aristobuloksen teos oli Aleksanteria imarteleva, ja siitä syystä Aristobulos saikin lisänimen “Kolax”, imartelija. Aristobulos korosti erityisesti Aleksanterin tapaa kohdella vangiksi jäänyttä Persian kuninkaan perhettä. Aristobulos väitti teoksessaan myös, ettei Aleksanteri juonut paljon alkoholia.

Kleitarkhos

Aleksandrialainen Kleitarkhos kirjoitti Aleksanteria käsittelevän teoksen pian tämän kuoleman jälkeen. Kleitarkhos ei luultavasti ollut mukana Aleksanterin sotaretkillä. Plinius vanhemman mukaan Kleitarkhos oli Babyloniassa kun Aleksanteri otti vastaan roomalaisten lähetystön. Todennäköisesti Kleitarkhos kirjoitti teoksensa ennen Ptolemaiosta, sen jälkeen kun Ptolemaios oli antanut tuoda Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan. Kleitarkhos luultavasti käytti päälähteenään Kallistheneen historiaa, joka päättyi vuoteen 329 eaa. Hän käytti myös lähteenään Nearkhosta, joka oli Aleksanterin laivastopäällikkö ja lapsuudenystävä. Nearkhos kirjoitti teoksen merimatkasta Intiasta Persianlahdelle. Aleksandriassa asui paljon kreikkalaisia ja makedonialaisia, jotka olivat olleet mukana Aleksanterin sotaretkillä ja Kleitarkhoksen uskotaan haastatelleen heitä.

Kleitarkhoksen teoksen on sanottu olleen viihdyttävä, mutta jossain määrin sensaatiohakuinen. Rooman valtakunnassa se oli suosituin Aleksanteria käsittelevä teos. Diodoros ja Curtius käyttivät Kleitarkhosta lähteenään ja siteeraavat Kleitarkhosta melkein sanatarkasti. Diodoroksen ja Curtiuksen välityksellä on säilynyt Kleitarkhoksen kuvauksia tapahtumista, jotka muuten olisivat hävinneet. Kleitarkhoksen teosta ja sitä lähteenään käyttäneitä Diodorosta ja Curtiusta kutsutaan yleisesti “Vulgataksi” eli yleiseksi versioksi.

Kleitarkhos kuvasi Aleksanterin nuorena kuninkaana, joka jatkuvan hyvän onnensa vuoksi muuttui tyranniksi, alkoholistiksi ja murhaajaksi. Kleitarkhoksen mukaan Dareioksen kuoleman jälkeen Aleksanteria ei pidätellyt enää mikään. Nykyhistorioitsijoiden mukaan Aleksanterin käytös muuttui pääasiassa siitä syystä, että hänen oli käyttäydyttävä kuin persialainen kuningas, jotta hän voisi hallita uusia alamaisiaan. Kleitarkhos halusi kertoa hyvän ja viihdyttävän tarinan ja unohti joskus historialliset tosiasiat.

Delfoista löytynyt patsas, jonka uskotaan esittävän Plutarkhosta.

Marssilla Dareiosta vastaan vuonna 33

Dareios III. Mosaiikki.

Kun Memnon oli kuollut Persian armeija joutui suoraan Dareios III:n komentoon. Dareioksen oli osoitettava hallitsijan pätevyytensä hyökkäämällä maahantunkeutujaa vastaan. Tätä tehtävää varten suurkuningas oli koonnut Babyloniassa valtavan sotajoukon, joka koostui suurimmaksi osaksi persialaisista ja itäisten satraappikuntien joukoista. Joukkojen ydin oli kuolemattomien vartiosto. Se sai nimensä siitä, että sotilaiden määrä ei koskaan laskenut alle kymmenentuhannen. Joukkoihin kuuluivat lisäksi kuninkaan sukulaiset eli ryhmä korkea-arvoisia virkamiehiä, jotka olivat enemmän tai vähemmän sukua hallitsijalle, sekä keihäänkantajat, jotka avasivat tietä hallitsijan edessä. Suurkuningas itse kulki loistavissa kullalla ja jalokivillä koristelluissa vaunuissa kruunu päässään ja pukeutuneena valkoiseen tunikaan. Jousimiesten ja pelottavan, rautahaarniskaisen katafraktiratsuväen lisäksi Dareios oli halunnut liittää joukkoihinsa myös raskaan jalkaväen, joka pystyisi asettumaan kokenutta makedonialaista falangia vastaan. Tästä syystä hän oli ottanut palvelukseensa 30 000 uutta kreikkalaista palkkasoturia ja muodostanut kardakes-jalkaväen yksikköjä, jotka oli varustettu vihollisen tapaan. Suurkuninkaan armeija oli kaksi tai kolme kertaa suurempi kuin Aleksanterin, vaikka sen liikkuvuuden tekivät hankalaksi hitaat huoltokaravaanit ja kuninkaan suuri seurue. Persialaisen tavan mukaan Dareios III oli liikkeella satojen muulien ja kamelien kanssa, jotka kuljettivat hänen perhettään ja haaremiaan, johon kuului noin kolmesataa jalkavaimoa. Tämän lisäksi kuningasta seurasi satoja eunukkeja ja palvelijoita mukanaan ylelliset teltat ja runsas pöytäastiasto.

Aleksanteri Suuri ja hänen lääkärinsä, Benjamin Westin maalaus vuodelta 1771.

Aleksanteri Suuren hauta

Julius Caesar Aleksanteri Suuren haudalla. Gustave Courtoisin (1852-1923) maalaus vuodelta 1878. Musée de Vesoul, Pariisi.

Aleksanterin kuoleman jälkeen kiista sotapäällikköjen kesken syttyi niin nopeasti, että Aleksanterin ruumis unohtui kuudeksi päiväksi Babylonian kuumaan säähän. Kun vainajaa lopulta alettiin käsitellä, ruumiin huomattiin olevan ihmeellisen hyvin säilynyt, ja niin egyptiläiset ja kaldealaiset balsamoijat, voitettuaan pelkonsa koskea jumalaan, onnistuivat käsittelemään Aleksanterin ruumiin ja peittämään sen hajusteilla. Eläessään Aleksanteri oli ilmaissut toiveensa tulla haudatuksi Siwan keitaalle Ammonin pyhäkköön. Poliittisista syistä sotapäälliköt päättivät kuitenkin siirtää kuolinpaarit Makedoniaan komeilla hautajaisvaunuilla, joita veti kuusikymmentäneljä muulia. Mutta Ptolemaios pysäytti kuljetuksen lahjottuaan siitä vastanneet upseerit ja käänsi sen kohti Egyptin Alexandriaa, uuden valtakuntansa pääkaupunkia. Siellä hän laski entisen päällikönsä monumentaaliseen hautaan sukuaan varten varatussa katakombissa, jossa saattoi katsella läpikuultavassa alabasterisarkofagissa lepäävää valloittajan säilynyttä ruumista. Lukuisten sotien aikana, jotka ravistelivat Egyptiä ja Välimeren piiriä, hauta jäi kuitenkin raunioiden alle ja unohtui lopullisesti.

Babylon

Aleksanterin saapuminen Babyloniaan. Charles Le Brunin maalaus.

Babylon oli yksi maailman kuuluisimmista metropoleista ja niin vanha, että sen sanottiin olleen olemassa ikuisesti. Babylon sijaitsi Eufratin rannalla, noin 80 kilometrin päässä nykyisestä Bagdadista, hedelmällisellä tasangolla , jonka halki kulki suuri kastelukanavien verkosto. Perimätiedon mukaan sen oli perustanut Akkadin kuningas Sargon, mutta hän oli luultavasti vain laajentanut asutusta, joka oli ollut olemassa jo sumerilaiskaudella yli 4500 vuotta sitten.

Monituhatvuotisen historiansa aikana Babylon oli tuottanut monia kuuluisia kuninkaita kuten Hammurabin ja Nebukadnesarin, ja se oli ollut mahtavien valtakuntien pääkaupunkina ainakin vuoteen 539 saakka, jolloin Kyyros valloitti sen ja liitti Persian imperiumiin Mesopotamian satraappikunnan keskuksena. Vaikka Kserkseen ajalla persialaiset olivat laiminlyöneet temppeleitä ja kulttien toimittamista. Aleksanterin saapuessa Babyloniaan kaupunki oli yhä yksi itämaiden loistavimmista jalokivistä mahtavine muistomerkkeineen ja jättiläismäisine muureineen, joiden majesteettiset portit ja riippuvat puutarhat hivelivät katsojan silmää. Kosmopoliittisen Babylonin kaduilla sekoittuivat toisiinsa arabialaiset, armenialaiset, persialaiset, juutalaiset ja intialaiset. Tigriksen rannalla sijaitsevien hienostuneempien kaupunginosien vauraissa asunnoissa vietettiin sadunomaisia juhlia illaliskutsujen, tanssiesitysten ja näytäntöjen merkeissä.

Babylon oli varsinainen paratiisi, jossa valloittajat kaupungin aarrekammioista kootun runsaan palkkion turvin saattoivat unohtaa kolme vuotta jatkuneen puutteen ja kärsimyksen.

Istarin portti Babyloniassa (rekonstruktio Berliinin Pergamon museossa).