Millainen Oli Todellinen Aleksanteri Suuri?

Aleksanteri Suuri, marmori, kopio Lysippoksen alkuperäisestä patsaasta. Patsaan on kerrottu löytyneen Aleksandriasta, Egyptistä. Patsas on esillä Glyptoteket museossa Kööpenhaminassa. Valokuva: Carole Raddato.

Aleksanteri kuoli ollessaan valtavan imperiumin hallitsija. Hänen valtakuntansa ulottui Euroopasta Intian niemimaalle. Vaikka se hajosi diadokien aikana, hänen valloituksillaan oli pitkäaikaisia kulttuurisia vaikutuksia. Koska Aleksanteri halusi turvata valtakuntansa ja koska hän uskoi kulttuurin ja hallinnon tarkoittavan kreikkalaistyylisiä kaupunkeja, hän rakensi siirtokuntia sotaretkiensä aikana. Ympäri Aasiaa on seitsemänkymmentä paikkaa, joiden väitetään olevan Aleksanterin perustamia ja joista monet kantavat hänen nimeään, kuten Alexandria Egyptissä, Iskenderun Turkissa, Iskandarija Irakissa ja Induksen Aleksandria (Aleksandria Bukefalos) Pakistanissa. Nämä saattavat olla Aleksanterin pysyvin perintö maailmalle. Näiden kaupunkien ja hovinsa avulla Aleksanteri esitteli kreikan kieltä ja tapoja aasialaisille. Monilla Aleksanterin valtakunnan alueilla hellenistinen kulttuuri kukoisti ja vaikutti taiteeseen, arkkitehtuuriin, uskontoon ja filosofiaan. Kreikan kielestä tuli sivistyneen maailman yleiskieli, jota opettelivat kaikki, jotka halusivat menestyä. Roomalaiset käyttivät sitä älyllisessä keskustelussa ja sitä käytettiin indokreikkalaisissa piirtokirjoituksissa sekä heprealaisissa uskonnollisissa teksteissä.

Ihminen, joka saavutti niin paljon, niin nopeasti ja niin nuorena kuin Aleksanteri, oli innoituksen lähde muille eteenpäin pyrkiville yksilöille. Nämä yrittivät jäljitellä hänen saavutuksiaan tai käyttää todellisia tai kuviteltuja yhteyksiä suurmieheen oman kunnianhimonsa toteuttamiseksi. Seuraajista kaikki ymmärsivät sen, miten tärkeää oli osoittaa heillä olevan yhteys Aleksanteriin. Perdiccas ryhtyi toimenpiteisiin tullakseen sijaishallitsijaksi, jolloin hän hallitsisi Aleksanterin virallisten kruununperijöiden puolesta. Ptolemaios taas otti haltuunsa Aleksanterin ruumiin ja sen sijaan, että olisi lähettänyt sen Siwaan, kuten oli sovittu, hän laittoi sen esille Memfisiin ja sitten Aleksandriaan, missä se oli nähtävillä vielä 300 vuotta myöhemmin. Itselleen luomissa valtakunnissa seuraajat löivät rahoja, joissa heidät oli kuvattu Aleksanterin näköisinä.

Etenkin roomalaiset ihailivat Aleksanteria ja monet halusivat tulla yhdistetyksi häneen. Julius Caesarin sanotaan itkeneen nähdessään Aleksanterin patsaan ja valittaneen, ettei hän ole edes alkua pitemmällä verrattuna Aleksanterin tekoihin. Pompeius Suuri pukeutui Aleksanterin viittaan kun taas Augustus matkusti Aleksandriaan laskemaan seppeleen Aleksanterin arkulle. Myöhemmin keisari Caligula otti Aleksanterin haarniskan tämän haudasta ja pukeutui siihen.

Lähdekirjallisuutta

Aleksanteria ei koskaan pystytä ihmisenä täysin ymmärtämään ja hänen suunnitelmansa uusista valloituksista ja aikomuksistaan keihäällä voitetun valtakuntansa suhteen ovat jääneet kauas menneisyyteen. Nykyajan historoitsijat suhtautuvat häneen vaihtelevasti ja näin tulee olemaan jatkossakin, koska saatavilla oleva tieto ei pysty vastaamaan moniin kysymyksiin joita jopa herää silloin kun hänen elämäänsä tarkastellaan vain pintapuolisesti. Ensijaiset lähteet joiden kirjoittajat tunsivat Aleksanterin tai jotka keräsivät tietoa aikalaisilta, ovat muutamaa katkelmaa lukuun ottamatta kadonneet. Aleksanterin aikalaiset, joiden tiedetään kirjoittaneen tekstejä hänen elämästään ovat Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos, Nearkhos ja Onesikritos. Muita vaikutteita antaneita tekstejä ovat kirjoittaneet Kleitarkhos ja Timagenes. Näiden puuttuessa käytettävissä on viisi säilynyttä lähdettä Aleksanterin elämästä, jotka perustuvat alkuperäislähteisiin eli Arrianoksen, Curtius Rufuksen, Plutarkhoksen, Diodoros Sisilialaisen ja Justinianuksen tekstit.

Arrianos oli kotoisin Bithynian Nikomediasta Vähästä-Aasiasta. Hän kirjoitti Aleksanterin historian 100-luvun ensimmäisellä puoliskolla jälkeen ajanlaskun alun. Arrian oli sotilas, joka otti malli Ksenofonista. Arrianoksen historiaa pidetään usein kaikkein luotettavimpana kuvauksena Aleksanterista, koska hän käytti Ptolemaioksen ja Aristobuloksen aikalaislähteitä. Tämä yhdessä pikkutarkan ja johdonmukaisen tyylin kanssa on tehnyt hänestä oppineiden arvostaman. Diodoros Sisilialainen kirjoitti teoksensa ensimmäisen vuosisadan lopulla jaa. Hän käytti Kleitarkhosta, joka oli koonnut ensi käden lähteisiin perustuvia muistiinpanoja Aleksanterista vuoden 300 eaa. tienoilla. Diodorosta pidetään usein aikaisempien historioitsijoiden kritiikittömänä kokoajana, vaikka tämä voikin olla liioittelevan kova arvio. Plutarkhos käytti Aleksanterin elämä- teoksessaan myös Kleitarkhosta ja muita lähteitä. Teos on elämäkerta, jossa on myös moralisoivia asenteita ja anekdootteja. Tästä huolimatta sekä Plutarkhos että Diodoros ovat käyttökelpoisia tasapainottajia Arrianoksen siistille ja varman hovikeskeiselle historiankirjoitukselle. Justianuksen noin vuonna 200 jaa. kirjoitettu Pompeius Troguksen yleisen historian tiivistelmä on lyhennelmä aikaisemmasta Pompeius Troguksen historian yleisesityksestä. Se näyttää perustuvan samaan perinteeseen, josta Diodoros ja Plutarkhos lainaavat. Pompeius Trogus oli kotoisin Etelä-Galliasta. Curtius Rufus oli reettori, joka kirjoitti Aleksanterin historian kymmenessä kirjassa 50-luvulla jaa. roomalaisille lukijoille. Se perustuu osin Kleitarkhoksen teokseen. Teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa eivät ole säilyneet ja muistakin puuttuu osia. Curtius Rufus ei ollut kriittinen historioitsija. Hän haluaa viihdyttää lukijoitaan ja kiinnittää huomiota Aleksanterin persoonallisuuteen ja muokkaa, jättää pois ja sivuuttaa kronologiaa. Hän ei sepitä tarinoita paitsi kertomukseen lisättyjen puheiden ja kirjeiden kohdalla. Koska kirjoittajat käyttävät ja arvioivat eri lähteitä eri tavoin ja tietyt yksityiskohdat ovat epävarmoja, historiat antavat vaihtelevan kuvan sekä Aleksanterin elämän yksityiskohdista että pääasioista. Tarina tai perinne, jota kirjoittaja yrittää välittää tai jatkaa, sekä hänen kirjoituksensa lajityyppi vaikuttavat tekstiin ja kaikki olemassa olevat lähteet sisältävät jonkin verran uudelleen kerrontaa ja osin silkkaa fantasiaa.

Tämä mielikuvituksellinen teos esittää Aleksanteria tutkimassa merta lasisessa sukelluskellossa kissan ja kukon kanssa. Kuva on peräisin 1400-luvun käsikirjoituksesta “Le Livre et la vraye histoire du bon roy Alexandre”, jota nykyisin säilytetään British Libraryssa. Aleksanteria koskevat legendat ja myytit ovat levinneet laajalle hänen kuolemansa jälkeen yli 2000 vuoden ajan.

Aleksanterin henkilöön kohdistunut ihailu alkoi jo hänen eläessään voimistua niistä myyteistä ja tarinoista, joita hän hovinsa kanssa laittoi liikkeelle. Aleksanterin esimerkiksi kerrotaan olleen myyttisten amatsonien kuningattaren rakastaja. Eksoottiset ja värikkäät tilanteet, mahtavat taistelut, hänen miestensä kestävyys ja sitkeys tuhansien kilometrien päässä kotoa, hoviskandaalit sekä kapinat ja salaliitot hänen hallintonsa lopussa. Nämä kaikki ovat olleet hedelmällinen kasvualusta legendoille ja myyteille vuosisatojen ajan.

Aleksanteri on ollut kautta Euroopan legendaarinen sankari, joka esiintyy monessa kansansadussa Kreikassa ja muualla. Muutamia vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettiin tai toimitettiin Aleksanteria käsittelevistä kertomuksista Romanttinen kertomus Aleksanterista. Tätä tekstiä toimitettiin ja laajennettiin koko antiikin ajan ja keskiajalla. Myöhäisantiikin aikaan siitä tehtiin latinan- ja syyriankieliset käännökset. Näistä kehitettiin versioita kaikille Euroopan ja Lähi-Idän pääkielille ja se oli esimodernin ajan luetuimpia kirjoja. Samalla tavoin kuin häntä edeltäneet akhaimenidikuninkaat, Aleksanteri mainitaan Raamatussa. Danielin kirjan profetiassa viitataan Kreikan kuninkaaseen, joka alistaa meedialaiset ja persialaiset ja jonka kuningaskunta hajoaa neljäksi. Myös Ensimmäisessä Makkabealaisten kirjassa on lyhyt kuvaus hänen elämästään.

Hän on sankari myös suuressa osassa Lounais-ja Keski-Aasiaa ja hänet tunnetaan nimellä Iskander tai Iskander Zulkarnain. Zarathustralaiset tuntevat hänen “kirottuna Aleksanterina”, heidän valtakuntansa valloittajana ja Persepoliksen tuhoajana. Firdausin Shahnama, joka on yksi vanhimmista modernilla persialla kirjoitetuista kirjoista, on eeppinen runoelma, joka on kirjoitettu noin vuonna 1000 jaa. Siinä Aleksanterin tarina noudattelee Iranin myyttistä historiaa ja hänen sanotaan olevan Persian kuninkaan ja roomalaiskuningas Filippoksen tyttären poika. Hän on mahdollisesti kuvattu Koraanissa nimellä “Kaksisarvinen”, vaikka tästä on kiistelty kauan. Iskandarnama yhdistelee persialaista traditiota makedonialaiskuninkaasta ja Romanttinen kertomus Aleksanterista-teoksen tarinoita.

Aleksanteri on ollut esillä jatkuvasti kulttuurissa ja kirjallisuudessa meidän päiviimme saakka. Hän on inspiroinut taidetta ja kuvanveistoa vuosisatojen ajan. Monet nykyajan romaanit, musiikki, Hollywood elokuvat, televisio-ohjelmat ja tietokonepelit käsittelevät Aleksanteria. Hänen kykynsä lumota ja hämmentää ei näytä heikentyvän.

Antiikin Pellan rauniot. Pella oli Antiikin Kreikan aikana Makedonian valtakunnan pääkaupunki, sekä sen ympärillä ollut maakunta. Aleksanteri syntyi Pellassa vuonna 356 eaa.

Aleksanteri Suuresta tuli myytti jo hänen eläessään, ja kuollessaan täysin yllättäen ja odottamatta vain hieman alle 33-vuotiaana, Aleksanterista tuli legenda, sankari, jonka nimi säilyy ihmisten mielissä vuosisadoista ja vuosituhansista toiseen. Aleksanteri Suuri on yksi niistä historian henkilöistä, jotka jäävät ikuisesti mysteerien ympäröiväksi.

Aleksanterin elämä ja ja hänen yli-inhimilliset urotekonsa, jotka 13 vuoden aikana tekivät hänestä maailman mahtavimman hallitsijan, ovat välittyneet meille lukemattomista historiankirjoista. Mutta mikä niistä antaa meille luotettavaa tietoa todellisesta Aleksanterista? On hyvin vaikeaa arvostella kriittisesti näitä tekstejä, joissa totuus ja taru kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Tulee myös muistaa, että Aleksanterin persoona oli niin monimuotoinen, ettei sille ole olemassa yksinkertaista määritelmää.

Mutta millainen sitten oli todellinen Aleksanteri? On pohdittu oliko Aleksanteri kova, päättäväinen, kunnianhimoinen ja mahtava soturi? Oliko hän kenties synkkä ja kostonhimoinen monarkki vai sivistynyt kuningas, jota alaiset palvoivat? Oliko Aleksanteri Aristoteleen oppilas, joka kykeni rationaaliseen ajatteluun vai henkevä mystikko, joka piti itseään Zeus-jumalan poikana? Todenäköisesti Aleksanteri oli kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Nykyajan historioitsijat ovat tuoneet esiin eri piirteitä hänen olemuksestaan, nimeten hänet mieheksi, joka yksin muutti historian kulkua. Aleksanteria on pidetty sivistäjä-sankarina, joka oikeutti kolonisaation ideologian tai päinvastoin ensimmäiseksi laajamittaisen kansanmurhan teoreetikoksi. Viime vuosina näyttää saaneen tukea se kritiikki, joka on pyrkinyt osoittamaan Aleksanterin rajallisuuden ja hänen poliittisen ohjelmansa vakavat seuraukset. Emme voi kieltää sitä seikkaa, että Aleksanteri useaan otteeseen vakiinnutti valtansa terrorilla tai suorastaan suunnitelmallisella kansanmurhalla. Yhtä ilmiselvää on kuitenkin myös se, että Aleksanterin politiikka ei perustunut yhden kulttuurin tai rodun ylivaltaan, vaan kulttuurien ja uskontojen sekoitukseen, mikä oli viisasta ja kaukonäköistä.

Aleksanteri Suuressa yhdistyvät sekä valot että varjot. Ehkä me voimme löytää todellisen Aleksanterin juuri näiden valojen ja varjojen, todellisen kunnian ja alhaisuuden välisistä vaihteluista. Vuosisatoja eläneiden tarinoiden joukosta me voimme etsiä ja löytää todellisia jälkiä nuoresta maailmanvalloittajasta. Miehestä, jota sanotaan historian suurimmaksi sotapäälliköksi.

Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas Thessalonikissa, Kreikassa. Valokuva: Bantonis.

Aleksanteri Suuren Myytti

Historiallinen totuus on, että Aleksanterin kuolemaa seurasi välittömästi valtakunnan hajoaminen, joka sinetöi hänen poliittisen ohjelmansa haaksirikon, mutta myyttien tasolla Aleksanterin ja hänen tarinansa maine vain laajeni ja säilyi läpi vuosisatojen. Aleksanterin tarina kiehtoi myös suuria roomalaisia sotapäällikköjä kuten Julius Caesaria ja hänen seuraajaansa Oktavianus Augustusta, jotka kävivät kunnioittamassa Aleksanterin hautaa Egyptin Aleksandriassa. Itse asiassa Aleksanterista oli syntynyt legendoja jo hänen eläessään, ja monia niistä oli levitetty tarkoituksella. Yksi kuuluisammista legendoista on tarina hänen jumalallisesta alkuperästään.

Vasta kuoleman jälkeen Aleksanterin hahmo muuttui varsinaiseksi inhimillisen kunnian ja vallan ruumiillistumaksi. Tämän muutostyön aloittivat oikeastaan jo ne historioitsijat, jotka seurasivat Aleksanteria tämän matkoilla ja joiden liioittelua Aleksanterin täytyi toisinaan hillitä. Aleksanteri ei ollut lainkaan tyytyväinen lukiessaan omista uskomattomista teoistaan kuten norsulaumojen surmaamisesta yhdellä keihääniskulla tai yhteenotoista amatsonien ja taruolentojen kanssa. Puhtaaseen ja suoraviivaiseen  liehittelyyn liittyi kuitenkin melko pian monenlaisia muunnelmia, joilla oli poliittinen tarkoitus. Aleksanteri romaanissa, jota on virheellisesti pidetty Kallistheneen kirjoittamana , Aleksanterin kerrotaan olleen Olympiaan ja faarao Nektaneboksen aviorikoksen hedelmä. Ajatuksena oli liittää Aleksanteri viimeiseen Egyptiä hallinneeseen dynastiaan. Samalla tavalla joissakin iranilaisissa traditioissa suurkuningasta pidettiin Aleksanterin isänä.

Kuva nuoresta, voittamattomasta sotapäälliköstä, joka kuoli kunniansa huipulla, luonnollisesti innoitti kirjoittajia, jotka kertoivat hänen tarinaansa ja loivat myyttejä. Jopa Plutarkhos, joka omisti Aleksanterille osan Rinnakkaiselämänkerroistaan ( Kuuluisien Miesten Elämäkertoja ), huolimatta epäilevästä asenteestaan kaikkeen joka vaikutti taikauskolta tai ihmeeltä, jätti meille lopulta muotokuvan yli-inhimillisestä persoonasta, joka lapsuudestaan saakka paljasti merkkejä suuruudestaan. Koska uskottavammat selonteot, kuten Ptolemaioksen, joka perusti tekstinsä sotaretken alkuperäisiin dokumentteihin, ovat valitettavasti kadonneet, historoitsijat joutuvat nykyään luottamaan Curtius Rufuksen, Justinuksen ja ennen kaikkea Arrianoksen säilyneisiin teoksiin.

Lukijoiden mielikuvitusta kiehtovat kuitenkin eniten fantastisemmat yksityiskohdat, joita tarjosi Pseudo-Kallistheneen kirja. Tämän romaanin sivuilla Aleksanteri horjuu enteiden ja ennustusten välillä, kohtaa hirviöitä, enkeleitä ja outoja hybridiolentoja. Hänen retkensä vie hänet kristallilinnojen luo, valtameren pohjaan läpinäkyvässä “sukellusveneessä” ja jopa taivaaseen griippien selässä lentäen. Aleksanterista tulee sellaisen miehen symboli, joka koettaa ylittää ihmiskuntaa kahlehtivat rajat, kuten kuoleman, jonka sankari yrittää romaanissa turhaan voittaa kastautumalla ikuisen elämän lähteeseen.

Vuosisatojen kuluessa Aleksanteri romaanista syntyy loputtomasti eri versioita sekä lännessä että idässä, missä se käännettiin hajonneen valtakunnan lukemattomille kielille sekä myös niiden alueiden kielille, joita Aleksanteri ei koskaan saavuttanut – lopulta Aasian todellisille rajoille saakka. Jokaiseen kirjan käännökseen tuli mukaan uusia piirteitä ja kerta toisensa jälkeen Aleksanterille annettiin uusia ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä ritarin ja oikeuden puolustajan, joka etsi totuutta ja viisautta. Legenda levisi laajalle myös iranilaiseen ja islamilaiseen kulttuuriin. Aleksanteri, nimellä “dhu-´l-Quarnayn” eli “kaksisarvinen” (luultavasti johtuu Ammon jumalan sarvista, jotka kuvattiin rahoissa Aleksanterin päähän) hän esiintyy myös koraanissa hallitsijana, joka vangitsee rautamuurin taakse Googin ja Maagogin kansat. Runossaan Iskandar-name persialainen runoilija Nezami tekee makedonialaisesta valloittajasta oikeudenmukaisen ja viisaan kuninkaan, jota jumala inspiroi.

Keskiajalla Pseudo-Kallistheneen teos saavutti valtavan suosion myös lännessä, missä sen urhea ja ritarillinen keskushahmo, joka on myös anteliaisuuden puolestapuhuja, muuttui trubaduurien ylistämäksi esikuvaksi. Välillä Aleksanteri edusti jopa kristillisiä arvoja ja antoi pohjan kokonaiselle sankaritekojen sikermälle, joka aikakautenaan kilpaili suosiosta Arthurin ja Kaarle Suuren tekojen kanssa. Aleksanterin kuvat esiintyvät usein myös ajan ikonografiassa, toisinaan kuitenkin myös negatiivisessa sävyssä. Erityisesti kuninkaan taivaaseenastumista pidettiin kirkollisessa kulttuurissa demonisen ylpeyden esimerkkinä ja sellaisena se esitetään Tranin ja Otranton tuomiokirkkojen lattiamosaiikeissa. Jotkut raamatunselittäjät, jotka luultavasti sekoittivat Aleksanterin muihin antiikin hallitsijoihin, alkoivat jopa pitää häntä Antikristuksen edeltäjänä. Kirkon ulkopuolella Aleksanterin kuva koristi edelleen kuvitettuja käsikirjoituksia ja salien seiniä, kuten esim. Mantan linnassa, missä Filippoksen poika esiintyy antiikin suurten hallitsijoiden keskellä.

Renesanssiajalla Aleksanterin teot inspiroivat Raffaellon, Sodoman ja Perin del Vagan tapaisia taiteilijoita, kun taas uudella ajalla valloittajasta tuli Racinen ja Metastasion näytelmien henkilö ja valistusajan kirjoittajien kuten Montesquieun ja Voltairen, ylistämä hahmo. Ludwig XVI ja Napoleon ottivat hänet esikuvakseen ja antoivat hovitaiteilijoidensa ikuistaa hänet. Vielä tänäänkin, suurien monarkkien ajan päätyttyä, tämän poikkeusyksilön maine ja hänen lyhyt maineikas elämänsä herättää kiinnostusta ja uteliaisuutta huolimatta viime vuosikymmenien historiantutkijoiden pyrkimyksistä osoittaa hänen persoonansa ja politiikkansa rajat.