Filippoksen puukotus

Aleksanteri Suuri ja Filippos II

Kaupunkivaltioiden keskittyessä vaihtamaan liittolaisiaan ja taistelemaan keskenään ylivallasta nousi 300-luvulla eKr. kreikkalaisen maailman pohjoisilta rajoilta uusi voimatekijä. Makedonia oli suuri ja väkirikas valtakunta, jonka hovin tavat olivat täysin helleeniset. Useimmat kreikkalaiset eivät olleet halukkaita tunnustamaan sukulaisuuttaan makedonialaisiin, jotka olivat sekoitus Illyrialaisia, Traakialaisia ja Kreikkalaisia. Makedonialaisia pidettiin barbaareina muun muassa siksi, että he elivät vielä kuningasvallassa kuten persialaiset ja muut muukalaiskansat. Kreikkalaiset ylenkatsoivat ja aliarvioivat Makedonialaisia, jotka olivat karaistuneet taistellessaan Illyrialaisia, Traakialaisia ja muita ei-kreikkalaisia kansoja vastaan. Kreikkalaiset saivat huomata, että monarkialla oli poliittiset ja sotilaalliset puolensa, vaikka se ei vastannutkaan heidän käsitystään hyvästä elämästä. Valtaistuimella valtion johdossa piti vain olla oikean miehen.

Makedonian nousu

Oikea mies oli kuningas Filippos II. Hän oli perinyt valtaistuimen vuonna 359 eKr. Filippos hankkiutui eroon kilpailijoistaan, hän lahjoi ja karkotti barbaariset naapurinsa. Tämän jälkeen hänen huomionsa kiinnityi eripuraiseen Kreikkaan. Kaupunkivaltiot käyttivät mielummin palkkasotureita kuin kävivät sotaa omilla joukoillaan. Filippoksella oli armeija, johon kuului karaistuneita, koulutettuja ja ryöstönhaluisia makedonialaisia sotilaita, joiden vahvistuksena olivat vakinaiset ammattisotilaat. Armeijan ylläpito oli kallista jopa niiden kulta- ja hopeakaivosten tuotoilla, jotka Filippos omisti. Tarve saada joukoille sotasaalista antoi Filippokselle aiheen hyökätä.

Filippos eteni hitaasti ja varovasti. Hän yhdisti oveluuden häikäilemättömään vallankäyttöön. Hän teki rajoitettuja hyökkäyksiä, jotka eivät liikaa pelästyttäneet Kreikkalaisia valtioita, jotta ne olisivat yhdistyneet häntä vastaan. Filippoksen suosikkitaktiikka oli saada kaupunkivaltiot pettämään toisiaan lyhytaikaisten voittojen vuoksi. Hän luotti siihen, että jokainen valtio joka teki niin, huomasi pian olevansa yksin kun Makedonia siirtyisi sitä vastaan.

Ateena ei poikennut muista kaupunkivaltioista, vaikka Filippoksen hyökkäyksiä arvosteltiin toistuvasti ns. filippolaispuheissa, joita Demosthenes piti Ateenan kansankokoukselle. Demosthenes oli suurin kaikista kreikkalaisista puhujista. Hänen puheitaan on usein verrattu Winston Churchilin sotaa edeltäviin varoituksiin Hitlerin Saksaa vastaan, joita ne myös muistuttivat siinä, että ne otettiin huomioon vasta viime hetkellä.

Filippoksen arkku. Se on koristeltu hallitsijasuvun tähtitunnuksella, jollainen on kuninkaan haudassa Verginassa.

Kahdenkymmenen vuoden taitavasti johdetun laajenemisen jälkeen Filippoksella oli vahva ote pohjoiseen Kreikkaan. Vasta silloin ateenalaiset ja teebalaiset liittoutuivat estääkseen Makedonian uudet valloitukset. Khaironeian taistelu vuonna 338 eKr. muodosti käännekohdan Kreikan historiassa: liittolaiset voitettiin ja kaupunkivaltion suuri aikakausi päättyi lopullisesti. Teebaan ja muihin kaupunkeihin sijoitettiin makedonialaisia varuskuntia. Ateenan sallittiin tehdä erillisrauha, vaikka sen ja muiden kreikkalaisten valtioiden oli liityttävä uuteen Filippoksen johtamaan valtioliittoon.

Korintin liiton tarkoitus oli marssia muinaista vihollista Persiaa vastaan. Se kruunaisi Filippoksen ponnistelut, ja Aasiasta saatu sotasaalis maksaisi hänen varustautumisvelkansa. Persian valtavasta koosta ja sen sotajoukkojen ylivoimaisuudesta huolimatta Filippoksen hanke oli vähemmän harkitsematon kuin miltä se näyttää. Menneisyydessä Kreikkalaiset olivat osoittaneet olevansa Persialaisten veroisia. Joonian vapauttaminen ja pitemmällekin ulottuva valloitussota olivat monien kreikkalaisten unelma. Niiden toteuttaminen oli jäänyt Kreikan hajanaisuuden vuoksi. Koottuaan kreikkalaisten voimat Filippos oli lähdössä sotaretkelle, kun hänet puukotettiin kuoliaaksi juhlakulkueessa. Murhaaja oli Filippokselle katkera mies, joka surmattiin juuri sopivasti ennen kuin hän ehti paljastaa ketään muita. Persialaiset saattoivat olla murhan takana, mutta on yhtä mahdollista, että Filippoksen vaimo kuningatar Olympias tai Aleksanteri olivat syypäitä murhaan. Filippos oli hylännyt Olympiaksen ja hänen uusi vaimonsa odotti lasta. Tämä seikka teki Aleksanterin asemasta epävarman. Ehkä Aleksanteri halusi raivata isänsä tieltään ennen kuin tämä ehti voittaa persialaiset. Suuruudenhulluuteen taipuvaiselle Aleksanterille ei olisi enää jäänyt maailmaa valloitettavaksi.