Aleksanterin Perintö

Aleksanterin pää, Pella, 200-luku

Hellenistinen aika

Aleksanteri kuoli ollessaan valtavan imperiumin hallitsija. Hänen valtakuntansa ulottui Euroopasta Intian niemimaalle. Vaikka se hajosi diadokien aikana, hänen valloituksillaan oli pitkäaikaisia kulttuurisia vaikutuksia. Koska Aleksanteri halusi turvata valtakuntansa ja koska hän uskoi kulttuurin ja hallinnon tarkoittavan kreikkalaistyylisiä kaupunkeja, hän rakensi siirtokuntia sotaretkiensä aikana. Ympäri Aasiaa on seitsemänkymmentä paikkaa, joiden väitetään olevan Aleksanterin perustamia ja joista monet kantavat hänen nimeään, kuten Alexandria Egyptissä, Iskenderun Turkissa, Iskandarija Irakissa ja Induksen Aleksandria (Aleksandria Bukefalos) Pakistanissa. Nämä saattavat olla Aleksanterin pysyvin perintö maailmalle. Näiden kaupunkien ja hovinsa avulla Aleksanteri esitteli kreikan kieltä ja tapoja aasialaisille. Monilla Aleksanterin valtakunnan alueilla hellenistinen kulttuuri kukoisti ja vaikutti taiteeseen, arkkitehtuuriin, uskontoon ja filosofiaan. Kreikan kielestä tuli sivistyneen maailman yleiskieli, jota opettelivat kaikki, jotka halusivat menestyä. Roomalaiset käyttivät sitä älyllisessä keskustelussa ja sitä käytettiin indokreikkalaisissa piirtokirjoituksissa sekä heprealaisissa uskonnollisissa teksteissä.

Esikuva

Ihminen, joka saavutti niin paljon, niin nopeasti ja niin nuorena kuin Aleksanteri, oli innoituksen lähde muille eteenpäin pyrkiville yksilöille. Nämä yrittivät jäljitellä hänen saavutuksiaan tai käyttää todellisia tai kuviteltuja yhteyksiä suurmieheen oman kunnianhimonsa toteuttamiseksi. Seuraajista kaikki ymmärsivät sen, miten tärkeää oli osoittaa heillä olevan yhteys Aleksanteriin. Perdiccas ryhtyi toimenpiteisiin tullakseen sijaishallitsijaksi, jolloin hän hallitsisi Aleksanterin virallisten kruununperijöiden puolesta. Ptolemaios taas otti haltuunsa Aleksanterin ruumiin ja sen sijaan, että olisi lähettänyt sen Siwaan, kuten oli sovittu, hän laittoi sen esille Memfisiin ja sitten Aleksandriaan, missä se oli nähtävillä vielä 300 vuotta myöhemmin. Itselleen luomissa valtakunnissa seuraajat löivät rahoja, joissa heidät oli kuvattu Aleksanterin näköisinä.

Etenkin roomalaiset ihailivat Aleksanteria ja monet halusivat tulla yhdistetyksi häneen. Julius Caesarin sanotaan itkeneen nähdessään Aleksanterin patsaan ja valittaneen, ettei hän ole edes alkua pitemmällä verrattuna Aleksanterin tekoihin. Pompeius Suuri pukeutui Aleksanterin viittaan kun taas Augustus matkusti Aleksandriaan laskemaan seppeleen Aleksanterin arkulle. Myöhemmin keisari Caligula otti Aleksanterin haarniskan tämän haudasta ja pukeutui siihen.

Tämä mielikuvituksellinen teos esittää Aleksanteria tutkimassa merta lasisessa sukelluskellossa kissan ja kukon kanssa. Kuva on peräisin 1400-luvun käsikirjoituksesta “Le Livre et la vraye histoire du bon roy Alexandre”, jota nykyisin säilytetään British Libraryssa. Aleksanteria koskevat legendat ja myytit ovat levinneet laajalle hänen kuolemansa jälkeen yli 2000 vuoden ajan.

Legendoja ja tarinoita

Aleksanteria ei koskaan pystytä ihmisenä täysin ymmärtämään ja hänen suunnitelmansa uusista valloituksista ja aikomuksistaan keihäällä voitetun valtakuntansa suhteen ovat jääneet kauas menneisyyteen. Nykyajan historoitsijat suhtautuvat häneen vaihtelevasti ja näin tulee olemaan jatkossakin, koska saatavilla oleva tieto ei pysty vastaamaan moniin kysymyksiin joita jopa herää silloin kun hänen elämäänsä tarkastellaan vain pintapuolisesti. Ensijaiset lähteet joiden kirjoittajat tunsivat Aleksanterin tai jotka keräsivät tietoa aikalaisilta, ovat muutamaa katkelmaa lukuun ottamatta kadonneet. Aleksanterin aikalaiset, joiden tiedetään kirjoittaneen tekstejä hänen elämästään ovat Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos, Nearkhos ja Onesikritos. Muita vaikutteita antaneita tekstejä ovat kirjoittaneet Kleitarkhos ja Timagenes. Näiden puuttuessa käytettävissä on viisi säilynyttä lähdettä Aleksanterin elämästä, jotka perustuvat alkuperäislähteisiin eli Arrianoksen, Curtius Rufuksen, Plutarkhoksen, Diodoros Sisilialaisen ja Justinianuksen tekstit.

Arrianos oli kotoisin Bithynian Nikomediasta Vähästä-Aasiasta. Hän kirjoitti Aleksanterin historian 100-luvun ensimmäisellä puoliskolla jälkeen ajanlaskun alun. Arrian oli sotilas, joka otti malli Ksenofonista. Arrianoksen historiaa pidetään usein kaikkein luotettavimpana kuvauksena Aleksanterista, koska hän käytti Ptolemaioksen ja Aristobuloksen aikalaislähteitä. Tämä yhdessä pikkutarkan ja johdonmukaisen tyylin kanssa on tehnyt hänestä oppineiden arvostaman. Diodoros Sisilialainen kirjoitti teoksensa ensimmäisen vuosisadan lopulla jaa. Hän käytti Kleitarkhosta, joka oli koonnut ensi käden lähteisiin perustuvia muistiinpanoja Aleksanterista vuoden 300 eaa. tienoilla. Diodorosta pidetään usein aikaisempien historioitsijoiden kritiikittömänä kokoajana, vaikka tämä voikin olla liioittelevan kova arvio. Plutarkhos käytti Aleksanterin elämä- teoksessaan myös Kleitarkhosta ja muita lähteitä. Teos on elämäkerta, jossa on myös moralisoivia asenteita ja anekdootteja. Tästä huolimatta sekä Plutarkhos että Diodoros ovat käyttökelpoisia tasapainottajia Arrianoksen siistille ja varman hovikeskeiselle historiankirjoitukselle. Justianuksen noin vuonna 200 jaa. kirjoitettu Pompeius Troguksen yleisen historian tiivistelmä on lyhennelmä aikaisemmasta Pompeius Troguksen historian yleisesityksestä. Se näyttää perustuvan samaan perinteeseen, josta Diodoros ja Plutarkhos lainaavat. Pompeius Trogus oli kotoisin Etelä-Galliasta. Curtius Rufus oli reettori, joka kirjoitti Aleksanterin historian kymmenessä kirjassa 50-luvulla jaa. roomalaisille lukijoille. Se perustuu osin Kleitarkhoksen teokseen. Teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa eivät ole säilyneet ja muistakin puuttuu osia. Curtius Rufus ei ollut kriittinen historioitsija. Hän haluaa viihdyttää lukijoitaan ja kiinnittää huomiota Aleksanterin persoonallisuuteen ja muokkaa, jättää pois ja sivuuttaa kronologiaa. Hän ei sepitä tarinoita paitsi kertomukseen lisättyjen puheiden ja kirjeiden kohdalla. Koska kirjoittajat käyttävät ja arvioivat eri lähteitä eri tavoin ja tietyt yksityiskohdat ovat epävarmoja, historiat antavat vaihtelevan kuvan sekä Aleksanterin elämän yksityiskohdista että pääasioista. Tarina tai perinne, jota kirjoittaja yrittää välittää tai jatkaa, sekä hänen kirjoituksensa lajityyppi vaikuttavat tekstiin ja kaikki olemassa olevat lähteet sisältävät jonkin verran uudelleen kerrontaa ja osin silkkaa fantasiaa.

Arrian.

Aleksanterin henkilöön kohdistunut ihailu alkoi jo hänen eläessään voimistua niistä myyteistä ja tarinoista, joita hän hovinsa kanssa laittoi liikkeelle. Aleksanterin esimerkiksi kerrotaan olleen myyttisten amatsonien kuningattaren rakastaja. Eksoottiset ja värikkäät tilanteet, mahtavat taistelut, hänen miestensä kestävyys ja sitkeys tuhansien kilometrien päässä kotoa, hoviskandaalit sekä kapinat ja salaliitot hänen hallintonsa lopussa. Nämä kaikki ovat olleet hedelmällinen kasvualusta legendoille ja myyteille vuosisatojen ajan.

Aleksanteri on ollut kautta Euroopan legendaarinen sankari, joka esiintyy monessa kansansadussa Kreikassa ja muualla. Muutamia vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettiin  tai toimitettiin Aleksanteria käsittelevistä kertomuksista Romanttinen kertomus Aleksanterista. Tätä tekstiä toimitettiin ja laajennettiin koko antiikin ajan ja keskiajalla. Myöhäisantiikin aikaan siitä tehtiin latinan- ja syyriankieliset käännökset. Näistä kehitettiin versioita kaikille Euroopan ja Lähi-Idän pääkielille ja se oli esimodernin ajan luetuimpia kirjoja. Samalla tavoin kuin häntä edeltäneet akhaimenidikuninkaat, Aleksanteri mainitaan Raamatussa. Danielin kirjan profetiassa viitataan Kreikan kuninkaaseen, joka alistaa meedialaiset ja persialaiset ja jonka kuningaskunta hajoaa neljäksi. Myös Ensimmäisessä Makkabealaisten kirjassa on lyhyt kuvaus hänen elämästään.

Hän on sankari myös suuressa osassa Lounais-ja Keski-Aasiaa ja hänet tunnetaan nimellä Iskander tai Iskander Zulkarnain. Zarathustralaiset tuntevat hänen “kirottuna Aleksanterina”, heidän valtakuntansa valloittajana ja Persepoliksen tuhoajana. Firdausin Shahnama, joka on yksi vanhimmista modernilla persialla kirjoitetuista kirjoista, on eeppinen runoelma, joka on kirjoitettu noin vuonna 1000 jaa. Siinä Aleksanterin tarina noudattelee Iranin myyttistä historiaa ja hänen sanotaan olevan Persian kuninkaan ja roomalaiskuningas Filippoksen tyttären poika. Hän on mahdollisesti kuvattu Koraanissa nimellä “Kaksisarvinen”, vaikka tästä on kiistelty kauan. Iskandarnama yhdistelee persialaista traditiota makedonialaiskuninkaasta ja Romanttinen kertomus Aleksanterista-teoksen tarinoita.

Aleksanteri on ollut esillä jatkuvasti kulttuurissa ja kirjallisuudessa meidän päiviimme saakka. Hän on inspiroinut taidetta ja kuvanveistoa vuosisatojen ajan. Monet nykyajan romaanit, musiikki, Hollywood elokuvat, televisio-ohjelmat ja tietokonepelit käsittelevät Aleksanteria. Hänen kykynsä lumota ja hämmentää ei näytä heikentyvän. Aleksanteri Suuren nimi elää yhä.

Inkunaabeli (Inkunaabeli (lat. incunabulum) eli kehtopainate on kirja tai sivu, joka on painettu, ei käsin kirjoitettu, kirjapainotaidon alkuvaiheessa Euroopassa ennen vuotta 1501) Curtiuksen Historiae Alexandri Magni Macedoniksen italiankielisestä käännöksestä.

 

Aleksanteri Suuri ja Hellenismi – Makedonian Nousu

Aleksanteri Suuri ja Filippos II

Kaupunkivaltioiden keskittyessä vaihtamaan liittolaisiaan ja taistelemaan keskenään ylivallasta nousi 300-luvulla eKr. kreikkalaisen maailman pohjoisilta rajoilta uusi voimatekijä. Makedonia oli suuri ja väkirikas valtakunta, jonka hovin tavat olivat täysin helleeniset. Useimmat kreikkalaiset eivät olleet halukkaita tunnustamaan sukulaisuuttaan makedonialaisiin, jotka olivat sekoitus Illyrialaisia, Traakialaisia ja Kreikkalaisia. Makedonialaisia pidettiin barbaareina muun muassa siksi, että he elivät vielä kuningasvallassa kuten persialaiset ja muut muukalaiskansat. Kreikkalaiset ylenkatsoivat ja aliarvioivat Makedonialaisia, jotka olivat karaistuneet taistellessaan Illyrialaisia, Traakialaisia ja muita ei-kreikkalaisia kansoja vastaan. Kreikkalaiset saivat huomata, että monarkialla oli poliittiset ja sotilaalliset puolensa, vaikka se ei vastannutkaan heidän käsitystään hyvästä elämästä. Valtaistuimella valtion johdossa piti vain olla oikean miehen.

Makedonian nousu

Oikea mies oli kuningas Filippos II. Hän oli perinyt valtaistuimen vuonna 359 eKr. Filippos hankkiutui eroon kilpailijoistaan, hän lahjoi ja karkotti barbaariset naapurinsa. Tämän jälkeen hänen huomionsa kiinnityi eripuraiseen Kreikkaan. Kaupunkivaltiot käyttivät mielummin palkkasotureita kuin kävivät sotaa omilla joukoillaan. Filippoksella oli armeija, johon kuului karaistuneita, koulutettuja ja ryöstönhaluisia makedonialaisia sotilaita, joiden vahvistuksena olivat vakinaiset ammattisotilaat. Armeijan ylläpito oli kallista jopa niiden kulta- ja hopeakaivosten tuotoilla, jotka Filippos omisti. Tarve saada joukoille sotasaalista antoi Filippokselle aiheen hyökätä.

Filippos eteni hitaasti ja varovasti. Hän yhdisti oveluuden häikäilemättömään vallankäyttöön. Hän teki rajoitettuja hyökkäyksiä, jotka eivät liikaa pelästyttäneet Kreikkalaisia valtioita, jotta ne olisivat yhdistyneet häntä vastaan. Filippoksen suosikkitaktiikka oli saada kaupunkivaltiot pettämään toisiaan lyhytaikaisten voittojen vuoksi. Hän luotti siihen, että jokainen valtio joka teki niin, huomasi pian olevansa yksin kun Makedonia siirtyisi sitä vastaan.

Ateena ei poikennut muista kaupunkivaltioista, vaikka Filippoksen hyökkäyksiä arvosteltiin toistuvasti ns. filippolaispuheissa, joita Demosthenes piti Ateenan kansankokoukselle. Demosthenes oli suurin kaikista kreikkalaisista puhujista. Hänen puheitaan on usein verrattu Winston Churchilin sotaa edeltäviin varoituksiin Hitlerin Saksaa vastaan, joita ne myös muistuttivat siinä, että ne otettiin huomioon vasta viime hetkellä.

Filippoksen arkku. Se on koristeltu hallitsijasuvun tähtitunnuksella, jollainen on kuninkaan haudassa Verginassa.

Kahdenkymmenen vuoden taitavasti johdetun laajenemisen jälkeen Filippoksella oli vahva ote pohjoiseen Kreikkaan. Vasta silloin ateenalaiset ja teebalaiset liittoutuivat estääkseen Makedonian uudet valloitukset. Khaironeian taistelu vuonna 338 eKr. muodosti käännekohdan Kreikan historiassa: liittolaiset voitettiin ja kaupunkivaltion suuri aikakausi päättyi lopullisesti. Teebaan ja muihin kaupunkeihin sijoitettiin makedonialaisia varuskuntia. Ateenan sallittiin tehdä erillisrauha, vaikka sen ja muiden kreikkalaisten valtioiden oli liityttävä uuteen Filippoksen johtamaan valtioliittoon.

Korintin liiton tarkoitus oli marssia muinaista vihollista Persiaa vastaan. Se kruunaisi Filippoksen ponnistelut, ja Aasiasta saatu sotasaalis maksaisi hänen varustautumisvelkansa. Persian valtavasta koosta ja sen sotajoukkojen ylivoimaisuudesta huolimatta Filippoksen hanke oli vähemmän harkitsematon kuin miltä se näyttää. Menneisyydessä Kreikkalaiset olivat osoittaneet olevansa Persialaisten veroisia. Joonian vapauttaminen ja pitemmällekin ulottuva valloitussota olivat monien kreikkalaisten unelma. Niiden toteuttaminen oli jäänyt Kreikan hajanaisuuden vuoksi. Koottuaan kreikkalaisten voimat Filippos oli lähdössä sotaretkelle, kun hänet puukotettiin kuoliaaksi juhlakulkueessa. Murhaaja oli Filippokselle katkera mies, joka surmattiin juuri sopivasti ennen kuin hän ehti paljastaa ketään muita. Persialaiset saattoivat olla murhan takana, mutta on yhtä mahdollista, että Filippoksen vaimo kuningatar Olympias tai Aleksanteri olivat syypäitä murhaan. Filippos oli hylännyt Olympiaksen ja hänen uusi vaimonsa odotti lasta. Tämä seikka teki Aleksanterin asemasta epävarman. Ehkä Aleksanteri halusi raivata isänsä tieltään ennen kuin tämä ehti voittaa persialaiset. Suuruudenhulluuteen taipuvaiselle Aleksanterille ei olisi enää jäänyt maailmaa valloitettavaksi.

Khaironeian leijona on taisteluissa kaatuneille pystytetty muistomerkki vuodelta 338 eKr.

Lähde: Nathaniel Harris : History of Ancient Greece

Hellenismi

Zeukselle omistettu Pergamonin alttari, jonka Euremenes II rakennutti vuoden 180 eKr. tienoilla ja joka on rekonstruoitu Berliiniin (Staatliche Museen).

Poliittisesta näkökulmasta katsottuna Aleksanterin luoma valtakunta ei ollut ajallisesti kestävä, sillä hänen valtava imperiuminsa mureni nopeasti eri valtioiksi, jotka usein sotivat keskenään. Mutta jos asiaa katsotaan kulttuurin näkökulmasta Aleksanterin työ oli poikkeuksellisen hedelmällinen. Aikakautta, joka seurasi Aleksanterin kuoltua, luonnehti poikkeuksellinen talouselämän ja taiteen kukoistus koko itäisen Välimeren alueella. Aleksanterin pyrkimys levittää kaikille valloittamilleen alueille Kreikan kieltä ja kulttuuria synnytti itse asiassa uuden sivilisaation, jota historiassa kutsutaan nimellä Hellenismi. Hellenismi termin loi saksalainen historiantutkija Droysen. Hellenismin kautta luonnehtii vanhan kaupunkivaltiojärjestelmän poistuminen. Sen tilalle tulivat jumalallisena pidetyn hallitsijan ympärille voimakkaasti keskitetyt monarkiat, joita piti yllä vakinainen armeija ja massiivinen byrokratia. Näiden valtioiden pääkaupungit olivat tärkeitä metropoleja, kuten Pergamon, Antiokia ja Egyptin Aleksandria, joista tuli runsasväkisiä kansainvälisiä kauppapaikkoja ja taiteen hienostuneita keskuksia. Ajatusten vapaa liikkuminen, jota suosi yhteinen kieli (koinee, joka syrjäytti aiemmat kreikan murteet), toi mukanaan uusia löytöjä, erityisesti teoreettisen luonnontieteen alalla. Aristarkhos Samoslainen kehitti ensimmäisenä aurinkokeskisen maailmankuvan, Arkhimedes mullisti hydrostatiikan ja mekaniikan, Apollonios Rhodoslainen kehitti epiikanhuippuunsa ja Kallimakhos ja Theokritos synnyttivät uusia hienostuneita runoudenlajeja. Aleksandriassa ja Pergamonissa oli hallintokeskusten lisäksi museoita ja julkisia kirjastoja, jollaisia maailmassa ei koskaan aiemmin ollut nähty. Nämä arvovaltaiset instituutiot suosivat antiikin tekstien keräämistä, ja mahdollistivat näiden tekstien säilymisen meidän aikaamme asti.

Laokoon poikineen, marmoriveistos 100-luvulta eKr. Vatikaanin Museo.

Tämän kosmopoliittisen yhteiskunnan vakiintuminen anteliaine ruhtinaineen toi mukanaan myös kaupunkirakentamisen ja kuvataiteiden uusia suuntauksia, joita luonnehti suurenmoiseen ja näyttävään pyrkiminen. Aikakaudelle tyypillinen mestariteos on kuuluisa Pergamonin alttari, jonka vaikuttava friisi vie huomion arkkitehtoniselta rakenteelta, joka jää vain tukirakennelman osaan. Myös kuvanveistossa ja maalaustaiteessa tapahtui hellenistisellä kaudella merkittävää kehitystä, joka lähtee Aleksanteri heroisoiduista muotokuvista. Niitä valmistivat elävästä mallista kuvanveistäjä Lysippos ja maalari Apelles, jotka kaikki ovat valitettavasti kadonneet. Vähitellen barokkimaiseksi kehittyvä taide käsitteli mielellään yhä dramaattisempia ja tunteikkaampia aiheita, kuten loistavassa Laokoon ryhmässä tai Dirken rangaistusta kuvaavassa Farnesen härässä .