Aleksanteri Suuren Myytti

Historiallinen totuus on, että Aleksanterin kuolemaa seurasi välittömästi valtakunnan hajoaminen, joka sinetöi hänen poliittisen ohjelmansa haaksirikon, mutta myyttien tasolla Aleksanterin ja hänen tarinansa maine vain laajeni ja säilyi läpi vuosisatojen. Aleksanterin tarina kiehtoi myös suuria roomalaisia sotapäällikköjä kuten Julius Caesaria ja hänen seuraajaansa Oktavianus Augustusta, jotka kävivät kunnioittamassa Aleksanterin hautaa Egyptin Aleksandriassa. Itse asiassa Aleksanterista oli syntynyt legendoja jo hänen eläessään, ja monia niistä oli levitetty tarkoituksella. Yksi kuuluisammista legendoista on tarina hänen jumalallisesta alkuperästään.

Vasta kuoleman jälkeen Aleksanterin hahmo muuttui varsinaiseksi inhimillisen kunnian ja vallan ruumiillistumaksi. Tämän muutostyön aloittivat oikeastaan jo ne historioitsijat, jotka seurasivat Aleksanteria tämän matkoilla ja joiden liioittelua Aleksanterin täytyi toisinaan hillitä. Aleksanteri ei ollut lainkaan tyytyväinen lukiessaan omista uskomattomista teoistaan kuten norsulaumojen surmaamisesta yhdellä keihääniskulla tai yhteenotoista amatsonien ja taruolentojen kanssa. Puhtaaseen ja suoraviivaiseen  liehittelyyn liittyi kuitenkin melko pian monenlaisia muunnelmia, joilla oli poliittinen tarkoitus. Aleksanteri romaanissa, jota on virheellisesti pidetty Kallistheneen kirjoittamana , Aleksanterin kerrotaan olleen Olympiaan ja faarao Nektaneboksen aviorikoksen hedelmä. Ajatuksena oli liittää Aleksanteri viimeiseen Egyptiä hallinneeseen dynastiaan. Samalla tavalla joissakin iranilaisissa traditioissa suurkuningasta pidettiin Aleksanterin isänä.

Kuva nuoresta, voittamattomasta sotapäälliköstä, joka kuoli kunniansa huipulla, luonnollisesti innoitti kirjoittajia, jotka kertoivat hänen tarinaansa ja loivat myyttejä. Jopa Plutarkhos, joka omisti Aleksanterille osan Rinnakkaiselämänkerroistaan ( Kuuluisien Miesten Elämäkertoja ), huolimatta epäilevästä asenteestaan kaikkeen joka vaikutti taikauskolta tai ihmeeltä, jätti meille lopulta muotokuvan yli-inhimillisestä persoonasta, joka lapsuudestaan saakka paljasti merkkejä suuruudestaan. Koska uskottavammat selonteot, kuten Ptolemaioksen, joka perusti tekstinsä sotaretken alkuperäisiin dokumentteihin, ovat valitettavasti kadonneet, historoitsijat joutuvat nykyään luottamaan Curtius Rufuksen, Justinuksen ja ennen kaikkea Arrianoksen säilyneisiin teoksiin.

Lukijoiden mielikuvitusta kiehtovat kuitenkin eniten fantastisemmat yksityiskohdat, joita tarjosi Pseudo-Kallistheneen kirja. Tämän romaanin sivuilla Aleksanteri horjuu enteiden ja ennustusten välillä, kohtaa hirviöitä, enkeleitä ja outoja hybridiolentoja. Hänen retkensä vie hänet kristallilinnojen luo, valtameren pohjaan läpinäkyvässä “sukellusveneessä” ja jopa taivaaseen griippien selässä lentäen. Aleksanterista tulee sellaisen miehen symboli, joka koettaa ylittää ihmiskuntaa kahlehtivat rajat, kuten kuoleman, jonka sankari yrittää romaanissa turhaan voittaa kastautumalla ikuisen elämän lähteeseen.

Vuosisatojen kuluessa Aleksanteri romaanista syntyy loputtomasti eri versioita sekä lännessä että idässä, missä se käännettiin hajonneen valtakunnan lukemattomille kielille sekä myös niiden alueiden kielille, joita Aleksanteri ei koskaan saavuttanut – lopulta Aasian todellisille rajoille saakka. Jokaiseen kirjan käännökseen tuli mukaan uusia piirteitä ja kerta toisensa jälkeen Aleksanterille annettiin uusia ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä ritarin ja oikeuden puolustajan, joka etsi totuutta ja viisautta. Legenda levisi laajalle myös iranilaiseen ja islamilaiseen kulttuuriin. Aleksanteri, nimellä “dhu-´l-Quarnayn” eli “kaksisarvinen” (luultavasti johtuu Ammon jumalan sarvista, jotka kuvattiin rahoissa Aleksanterin päähän) hän esiintyy myös koraanissa hallitsijana, joka vangitsee rautamuurin taakse Googin ja Maagogin kansat. Runossaan Iskandar-name persialainen runoilija Nezami tekee makedonialaisesta valloittajasta oikeudenmukaisen ja viisaan kuninkaan, jota jumala inspiroi.

Keskiajalla Pseudo-Kallistheneen teos saavutti valtavan suosion myös lännessä, missä sen urhea ja ritarillinen keskushahmo, joka on myös anteliaisuuden puolestapuhuja, muuttui trubaduurien ylistämäksi esikuvaksi. Välillä Aleksanteri edusti jopa kristillisiä arvoja ja antoi pohjan kokonaiselle sankaritekojen sikermälle, joka aikakautenaan kilpaili suosiosta Arthurin ja Kaarle Suuren tekojen kanssa. Aleksanterin kuvat esiintyvät usein myös ajan ikonografiassa, toisinaan kuitenkin myös negatiivisessa sävyssä. Erityisesti kuninkaan taivaaseenastumista pidettiin kirkollisessa kulttuurissa demonisen ylpeyden esimerkkinä ja sellaisena se esitetään Tranin ja Otranton tuomiokirkkojen lattiamosaiikeissa. Jotkut raamatunselittäjät, jotka luultavasti sekoittivat Aleksanterin muihin antiikin hallitsijoihin, alkoivat jopa pitää häntä Antikristuksen edeltäjänä. Kirkon ulkopuolella Aleksanterin kuva koristi edelleen kuvitettuja käsikirjoituksia ja salien seiniä, kuten esim. Mantan linnassa, missä Filippoksen poika esiintyy antiikin suurten hallitsijoiden keskellä.

Renesanssiajalla Aleksanterin teot inspiroivat Raffaellon, Sodoman ja Perin del Vagan tapaisia taiteilijoita, kun taas uudella ajalla valloittajasta tuli Racinen ja Metastasion näytelmien henkilö ja valistusajan kirjoittajien kuten Montesquieun ja Voltairen, ylistämä hahmo. Ludwig XVI ja Napoleon ottivat hänet esikuvakseen ja antoivat hovitaiteilijoidensa ikuistaa hänet. Vielä tänäänkin, suurien monarkkien ajan päätyttyä, tämän poikkeusyksilön maine ja hänen lyhyt maineikas elämänsä herättää kiinnostusta ja uteliaisuutta huolimatta viime vuosikymmenien historiantutkijoiden pyrkimyksistä osoittaa hänen persoonansa ja politiikkansa rajat.

Alexander The Great – The Greatest of Them All by Tom Holland

The Greatest of Them all. Revisionist professors, Hollywood turkeys, even the pacifist spirit of our age cannot wither the incomparable mystique and terrifying glamour of Alexander of Macedon.

‘All those who write about Alexander,” grumbled the Roman geographer Strabo, “prefer the marvelous to the true.” Such a criticism was not entirely accurate even when he made it 2,000 years ago, and it is certainly not fair now. We live in an age of groundbreaking classical scholar ship, when historians of the ancient world have only to get the sniff of a myth to set about busting it. Yet Alexander, more even than Cleopatra or Julius Caesar, has stood insouciant proof against every attempt at revisionism. No amount of cheese-paring by classicists can dim the brilliance of his luster. He remains what he has ever been: the epitome of youthful, world-conquering, terrifying glamour.

We are, perhaps, more squeamish about the collateral damage inflicted by his ascent to greatness, and less prone to celebrate it, than earlier ages. “Is it not passing brave to be a king, and ride in triumph through Persepolis?” Christopher Marlowe demanded in “Tamburlaine,” his blood-sodden drama about a megalomaniacal one-time shepherd who had swaggered and slaughtered his way to a vast Asiatic empire in the 14th century. In point of boring historical fact, the mention of Persepolis in his hero’s vaunt is a serious anachronism. The city had been burnt to the ground long before the time of Tamburlaine, all the way back in 330 B.C. Marlowe, however, was a playwright, not a historian—and he could recognize a poetic truth when he saw one.

The man responsible for destroying Persepolis had been none other than Alexander: the feat that broadcast his triumph more blazingly than all his many others, since the city had served, for almost two centuries, as the capital of Asia. The Achaemenids, a Persian dynasty whose rule had stretched from the Aegean to the Hindu Kush, had demonstrated in unprecedented fashion just how vast an empire might be. Alexander, by defeating them, had wrested from them their claim to global rule. Such was the heritage—of looting, bloodshed and unabashed imperialism—to which Tamburlaine in turn had laid devastating claim. No wonder, then, in Marlowe’s rendering of his protagonist’s career, that he should instinctively have alluded to the greatest conqueror of them all.

Egypt’s Greco-Roman Period

Alexander the Great’s liberation of Egypt from Persian rule was the end of the Egyptian kings for quite some time. He built a new capital in Egypt where the Nile meets the Mediterranean sea, and called it Alexandria. After Alexander’s death the empire split into many parts, with the most powerful generals each ruling a section. Egypt eventually fell under the reign of Ptolemy. The Greeks did adopt some of the Egyptian customs and traditions, but they still spoke Greek and held onto their Greek customs. “Egypt” is a Greek word that has survived the centuries. The Egyptian word for “Egypt” is “kmt” or “kemet.” The Greek rulers and people thought that they were better than the lower class Egyptians. The Romans became involved when Cleopatra VII argued with her half-brother as to who should succeed the throne. She invited Julius Caesar and the Romans to step in to settle the dispute. Cleopatra sided with Mark Antony and lost against Augustus Caesar and Rome took over Egypt’s rule. No foreigners were hated as much as the Romans were. Christianity in Egypt came about because of Roman rule. The early Egyptian Christians were called Copts. It was the Copts who used religion as a tool to stir up trouble in the Roman empire.

Aleksanteri Suuren hauta

Julius Caesar Aleksanteri Suuren haudalla. Gustave Courtoisin (1852-1923) maalaus vuodelta 1878. Musée de Vesoul, Pariisi.

Aleksanterin kuoleman jälkeen kiista sotapäällikköjen kesken syttyi niin nopeasti, että Aleksanterin ruumis unohtui kuudeksi päiväksi Babylonian kuumaan säähän. Kun vainajaa lopulta alettiin käsitellä, ruumiin huomattiin olevan ihmeellisen hyvin säilynyt, ja niin egyptiläiset ja kaldealaiset balsamoijat, voitettuaan pelkonsa koskea jumalaan, onnistuivat käsittelemään Aleksanterin ruumiin ja peittämään sen hajusteilla. Eläessään Aleksanteri oli ilmaissut toiveensa tulla haudatuksi Siwan keitaalle Ammonin pyhäkköön. Poliittisista syistä sotapäälliköt päättivät kuitenkin siirtää kuolinpaarit Makedoniaan komeilla hautajaisvaunuilla, joita veti kuusikymmentäneljä muulia. Mutta Ptolemaios pysäytti kuljetuksen lahjottuaan siitä vastanneet upseerit ja käänsi sen kohti Egyptin Alexandriaa, uuden valtakuntansa pääkaupunkia. Siellä hän laski entisen päällikönsä monumentaaliseen hautaan sukuaan varten varatussa katakombissa, jossa saattoi katsella läpikuultavassa alabasterisarkofagissa lepäävää valloittajan säilynyttä ruumista. Lukuisten sotien aikana, jotka ravistelivat Egyptiä ja Välimeren piiriä, hauta jäi kuitenkin raunioiden alle ja unohtui lopullisesti.