Aleksanteri Suuren Myytti

Historiallinen totuus on, että Aleksanterin kuolemaa seurasi välittömästi valtakunnan hajoaminen, joka sinetöi hänen poliittisen ohjelmansa haaksirikon, mutta myyttien tasolla Aleksanterin ja hänen tarinansa maine vain laajeni ja säilyi läpi vuosisatojen. Aleksanterin tarina kiehtoi myös suuria roomalaisia sotapäällikköjä kuten Julius Caesaria ja hänen seuraajaansa Oktavianus Augustusta, jotka kävivät kunnioittamassa Aleksanterin hautaa Egyptin Aleksandriassa. Itse asiassa Aleksanterista oli syntynyt legendoja jo hänen eläessään, ja monia niistä oli levitetty tarkoituksella. Yksi kuuluisammista legendoista on tarina hänen jumalallisesta alkuperästään.

Vasta kuoleman jälkeen Aleksanterin hahmo muuttui varsinaiseksi inhimillisen kunnian ja vallan ruumiillistumaksi. Tämän muutostyön aloittivat oikeastaan jo ne historioitsijat, jotka seurasivat Aleksanteria tämän matkoilla ja joiden liioittelua Aleksanterin täytyi toisinaan hillitä. Aleksanteri ei ollut lainkaan tyytyväinen lukiessaan omista uskomattomista teoistaan kuten norsulaumojen surmaamisesta yhdellä keihääniskulla tai yhteenotoista amatsonien ja taruolentojen kanssa. Puhtaaseen ja suoraviivaiseen  liehittelyyn liittyi kuitenkin melko pian monenlaisia muunnelmia, joilla oli poliittinen tarkoitus. Aleksanteri romaanissa, jota on virheellisesti pidetty Kallistheneen kirjoittamana , Aleksanterin kerrotaan olleen Olympiaan ja faarao Nektaneboksen aviorikoksen hedelmä. Ajatuksena oli liittää Aleksanteri viimeiseen Egyptiä hallinneeseen dynastiaan. Samalla tavalla joissakin iranilaisissa traditioissa suurkuningasta pidettiin Aleksanterin isänä.

Kuva nuoresta, voittamattomasta sotapäälliköstä, joka kuoli kunniansa huipulla, luonnollisesti innoitti kirjoittajia, jotka kertoivat hänen tarinaansa ja loivat myyttejä. Jopa Plutarkhos, joka omisti Aleksanterille osan Rinnakkaiselämänkerroistaan ( Kuuluisien Miesten Elämäkertoja ), huolimatta epäilevästä asenteestaan kaikkeen joka vaikutti taikauskolta tai ihmeeltä, jätti meille lopulta muotokuvan yli-inhimillisestä persoonasta, joka lapsuudestaan saakka paljasti merkkejä suuruudestaan. Koska uskottavammat selonteot, kuten Ptolemaioksen, joka perusti tekstinsä sotaretken alkuperäisiin dokumentteihin, ovat valitettavasti kadonneet, historoitsijat joutuvat nykyään luottamaan Curtius Rufuksen, Justinuksen ja ennen kaikkea Arrianoksen säilyneisiin teoksiin.

Lukijoiden mielikuvitusta kiehtovat kuitenkin eniten fantastisemmat yksityiskohdat, joita tarjosi Pseudo-Kallistheneen kirja. Tämän romaanin sivuilla Aleksanteri horjuu enteiden ja ennustusten välillä, kohtaa hirviöitä, enkeleitä ja outoja hybridiolentoja. Hänen retkensä vie hänet kristallilinnojen luo, valtameren pohjaan läpinäkyvässä “sukellusveneessä” ja jopa taivaaseen griippien selässä lentäen. Aleksanterista tulee sellaisen miehen symboli, joka koettaa ylittää ihmiskuntaa kahlehtivat rajat, kuten kuoleman, jonka sankari yrittää romaanissa turhaan voittaa kastautumalla ikuisen elämän lähteeseen.

Vuosisatojen kuluessa Aleksanteri romaanista syntyy loputtomasti eri versioita sekä lännessä että idässä, missä se käännettiin hajonneen valtakunnan lukemattomille kielille sekä myös niiden alueiden kielille, joita Aleksanteri ei koskaan saavuttanut – lopulta Aasian todellisille rajoille saakka. Jokaiseen kirjan käännökseen tuli mukaan uusia piirteitä ja kerta toisensa jälkeen Aleksanterille annettiin uusia ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä ritarin ja oikeuden puolustajan, joka etsi totuutta ja viisautta. Legenda levisi laajalle myös iranilaiseen ja islamilaiseen kulttuuriin. Aleksanteri, nimellä “dhu-´l-Quarnayn” eli “kaksisarvinen” (luultavasti johtuu Ammon jumalan sarvista, jotka kuvattiin rahoissa Aleksanterin päähän) hän esiintyy myös koraanissa hallitsijana, joka vangitsee rautamuurin taakse Googin ja Maagogin kansat. Runossaan Iskandar-name persialainen runoilija Nezami tekee makedonialaisesta valloittajasta oikeudenmukaisen ja viisaan kuninkaan, jota jumala inspiroi.

Keskiajalla Pseudo-Kallistheneen teos saavutti valtavan suosion myös lännessä, missä sen urhea ja ritarillinen keskushahmo, joka on myös anteliaisuuden puolestapuhuja, muuttui trubaduurien ylistämäksi esikuvaksi. Välillä Aleksanteri edusti jopa kristillisiä arvoja ja antoi pohjan kokonaiselle sankaritekojen sikermälle, joka aikakautenaan kilpaili suosiosta Arthurin ja Kaarle Suuren tekojen kanssa. Aleksanterin kuvat esiintyvät usein myös ajan ikonografiassa, toisinaan kuitenkin myös negatiivisessa sävyssä. Erityisesti kuninkaan taivaaseenastumista pidettiin kirkollisessa kulttuurissa demonisen ylpeyden esimerkkinä ja sellaisena se esitetään Tranin ja Otranton tuomiokirkkojen lattiamosaiikeissa. Jotkut raamatunselittäjät, jotka luultavasti sekoittivat Aleksanterin muihin antiikin hallitsijoihin, alkoivat jopa pitää häntä Antikristuksen edeltäjänä. Kirkon ulkopuolella Aleksanterin kuva koristi edelleen kuvitettuja käsikirjoituksia ja salien seiniä, kuten esim. Mantan linnassa, missä Filippoksen poika esiintyy antiikin suurten hallitsijoiden keskellä.

Renesanssiajalla Aleksanterin teot inspiroivat Raffaellon, Sodoman ja Perin del Vagan tapaisia taiteilijoita, kun taas uudella ajalla valloittajasta tuli Racinen ja Metastasion näytelmien henkilö ja valistusajan kirjoittajien kuten Montesquieun ja Voltairen, ylistämä hahmo. Ludwig XVI ja Napoleon ottivat hänet esikuvakseen ja antoivat hovitaiteilijoidensa ikuistaa hänet. Vielä tänäänkin, suurien monarkkien ajan päätyttyä, tämän poikkeusyksilön maine ja hänen lyhyt maineikas elämänsä herättää kiinnostusta ja uteliaisuutta huolimatta viime vuosikymmenien historiantutkijoiden pyrkimyksistä osoittaa hänen persoonansa ja politiikkansa rajat.

Gordionin Solmu

Aleksanteri Suuri leikkaa Gordionin solmun Giovanni Paolo Paninin maalauksessa.

Gordionin solmu oli Zeuksen temppelissä Fryygian Gordionissa sijainnut monimutkainen solmu, jonka avaajasta legendan mukaan tulisi Aasian kuningas. Aleksanteri Suuri ratkaisi solmun vuonna 333 eaa. lyömällä sen rikki miekallaan.

Perimätiedon mukaan oraakkeli julisti tilapäisesti vailla kuningasta olleille fryygialaisille, että seuraavasta kaupunkiin härkävaunuilla saapuvasta miehestä tulisi heidän hallitsijansa. Paikalle saapui vankkureillaan Gordias-niminen köyhä talonpoika, joka kuninkaaksitulonsa kunniaksi pyhitti vankkurit Zeukselle ja sitoi ne paaluun mutkikkaalla solmulla. Oraakkeli ennusti edelleen, että solmun avaajasta tulisi Aasian valtias. Tarinan mukaan Aleksanteri kuoli kesken sotaretkensä, koska ei aidosti ratkaissut solmua, vaan halkaisi sen miekallaan. Tämä tarina saattaa olla myöhempää keksintöä.

Gordionin solmuun liittyvä tarina mainitaan neljässä antiikin aikaisessa Aleksanteri Suurta käsittelevässä lähteessä. Näistä neljästä Arrianos kertoo tapahtumista kaksi eri versiota, joista toinen perustuu Aristobulokseen. Solmun taustakertomus eroaa myös eri versioissa. Arrianoksen versiossa kyseessä on Midaksen vaunu ja kuningas valitsee Midaksen uudeksi kuninkaaksi. Justinuksen versiossa Midaksen tilalla on Gordias. Curtiuksen versiossa vaunu on Midaksen, mutta Gordiaasta tulee kuningas. Plutarkhoksen versiossa Midas on kuningas, mutta vaunun omistajaa ei kerrota. Tarinat eroavat myös muissa yksityiskohdissaan. Esimerkiksi Arrianos kertoo että kyseessä oli yksi solmu, Justinus ja Curtius taas että kyse oli useammasta solmusta. Aristobulos saattoi olla silminnäkijä tapahtumille. Arrianoksen Anabasiksessa on säilynyt kuvaus Aristobuloksen versiosta. Hänen mukaansa Aleksanteri veti kärryn aisaa niin että solmun päät tulivat näkyviin ja ratkaisi solmun tämän jälkeen. Justinuksen ja Plutarkhoksen mukaan Aleksanteri löi solmua miekallaan niin että sai solmun päät näkyviin ja ratkaisi solmun tämän jälkeen. Curtiuksen versiossa Aleksanteri lyö solmun rikki miekallaan ja tokaisee “olen ratkaissut sen”. Tarn pitää Aristobuloksen versiosta luotettavimpana. Solmun “ratkaiseminen” miekaniskulla perustuu luultavasti Kleitarkhoksen kirjoittamaan Aleksanterin elämäkertaan.

Gordionin solmua käytetään myös metaforana ongelmanratkaisusta. Se kuvaa vaikeaa ongelmaa, johon ei löydetä ratkaisua. Kun Aleksanteri avasi Gordionin solmun miekallaan, hän asetti ongelman uuteen kontekstiin, jossa oli mahdollisuus löytää ratkaisu.

Lähde: William Woodthorpe Tarn: Alexander the Great, Volume II, Sources and Studies. Cambridge University Press, 2002