Aleksanteri kirjallisissa lähteissä osa II – Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos ja Kleitarkhos

Nuori Aleksanteri metsästää leijonaa. Mosaiikki Pellassa sijaitsevasta talosta.

Kallisthenes

Kallisthenes oli Aristoteleen veljenpoika. Ennen Aleksanterin sotaretkiä, Kallisthenes oli kirjoittanut kymmenosaisen, Kreikan historiaa vuosina 387-356 eaa. käsittelevän teoksen, sekä kolmatta pyhää sotaa käsittelevän teoksen, joka oli kolmeosainen. Aleksanteri otti Kallistheneen mukaan sotaretkelleen, koska halusi tämän kirjoittavan kirjan omista teoistaan. Plutarkhos kirjoittaa:

“Mytileneläinen Khares kertoo lisäksi, että Aleksanteri oli eräissä pidoissa ojentanut maljan, josta oli juonut, eräälle ystävälleen; tämä oli sen otettuaan kääntynyt uhrilieteen päin, juonut siitä ja kääntynyt takaisin; sen jälkeen hän oli ensin laskeutunut kuninkaan edessä maahan, sitten suudellut häntä ja vasta sen tehtyään istunut paikalleen. Samoin tekivät kaikki muutkin kunnen tuli Kallistheneen vuoro. Otettuaan maljan ja juotuaan siitä tämä astui suutelemaan kuningasta maahan laskeutumatta. Kun Aleksanteri nyt epäsi suudelman, Kallisthenes kovalla äänellä kajautti: “Siispä minä saan lähteä täältä suudelma köyhempänä”

-Plutarkhos, Kuuluisien Miesten elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Kallistheneen teos ei ole säilynyt nykyajan lukijoille. Teoksesta tiedetään sen verran, että se oli hyvin imarteleva ja siinä verrataan Aleksanteria mm. Akhilleukseen. Teos julkaistiin mahdollisesti osissa. Tämän tarkoitus oli saada kreikkalaiset suostumaan yhteiseen Persian sotaretkeen. Luultavasti Kallistheneen teos päättyi Bessoksen kuolemaan vuonna 329 eaa. Tämän jälkeen Kallisthenes joutui Aleksanterin epäsuosioon ja menetti siksi myöhemmin henkensä. Kallistheneen teoksesta on säilynyt nykypäivään vain tusinan verran katkelmia mm. Plutarkhoksen teoksessa.

Ptolemaios

Ptolemaios oli Aleksanterin henkivartija, ja Aleksanterin kuoltua hänestä tuli yksi diadokeista, jotka jakoivat Aleksanterin valtakunnan. Ptolemaios hallitsi Egyptiä ja perusti Ptolemaiosten dynastian. Kuninkaaksi tultuaan Ptolemaios kirjoitti Aleksanterin elämäkerran, ehkä noin vuoden 285 eaa. tienoilla. Arrianos pitää Ptolemaioksen elämäkertaa suuressa arvossa.

Ptolemaios.

“Ptolemaios Lagoksen poika kertoo että Perdikkas, joka yksikkönsä kanssa vastasi leirin puolustuksesta ja joka oli lähempänä vihollisen palisadia, ei odottanut Aleksanterin taistelumerkkiä, vaan oli ensimmäinen joka hyökkäsi palisadia vastaan, mursi sen ja hyökkäsi thebalaisten esivartiota vastaan. Hänen perässään seurasi Amyntas Andromeneen poika, koska hän oli lähimpänä Perdikkasta, ja kun hän näki tämän päässeen palisadien sisälle, käski hän miestensä hyökätä”

-Arrianos, Anabasis 1.8-

Ptolemaioksen maine on hyvä vielä tänäkin päivänä, vaikka tutkijat ovatkin osoittaneet, että Ptolemaios vähättelee vihamiestensä saavutuksia ja suurentelee omiaan. Ptolemaios ja Aristobulos kirjoittivat samoihin aikoihin, ja molempien teoksia voidaan pitää eräänlaisina hovihistorioina. Ptolemaioksen teos kertoo tapahtumista v. 335 eaa. alkaen, mahdollisesti jo aiemmista. Hänen teoksensa käsitteli pääasiassa sotatoimia. Ptolemaioksen kuva Aleksanterista oli hyvä ja positiivinen.

Aristobulos Kassandreialainen

Aristobulos kulki Aleksanterin mukana sotaretkillä, ja toimi arkkitehtinä ja insinöörinä. Aristobulos sai mm. tehtäväkseen jälleenrakentaa Kyyros Suuren vaurioituneen haudan. Aristobulos, samoin kuin Ptolemaios, kirjoitti teoksensa vanhalla iällä, ns. Pseudo-Lukianoksen mukaan 84-vuotiaana. Aristobuloksen teos sisälsi runsaasti maantieteeseen liittyviä yksityiskohtia, mutta hän jätti mainitsematta monia negatiivisia asioita Aleksanterista. Arrianos, ja myös useat nykytutkijat kuten esim. Tarn, pitävät häntä arvossa.

Aristobuloksen teos oli Aleksanteria imarteleva, ja siitä syystä Aristobulos saikin lisänimen “Kolax”, imartelija. Aristobulos korosti erityisesti Aleksanterin tapaa kohdella vangiksi jäänyttä Persian kuninkaan perhettä. Aristobulos väitti teoksessaan myös, ettei Aleksanteri juonut paljon alkoholia.

Kleitarkhos

Aleksandrialainen Kleitarkhos kirjoitti Aleksanteria käsittelevän teoksen pian tämän kuoleman jälkeen. Kleitarkhos ei luultavasti ollut mukana Aleksanterin sotaretkillä. Plinius vanhemman mukaan Kleitarkhos oli Babyloniassa kun Aleksanteri otti vastaan roomalaisten lähetystön. Todennäköisesti Kleitarkhos kirjoitti teoksensa ennen Ptolemaiosta, sen jälkeen kun Ptolemaios oli antanut tuoda Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan. Kleitarkhos luultavasti käytti päälähteenään Kallistheneen historiaa, joka päättyi vuoteen 329 eaa. Hän käytti myös lähteenään Nearkhosta, joka oli Aleksanterin laivastopäällikkö ja lapsuudenystävä. Nearkhos kirjoitti teoksen merimatkasta Intiasta Persianlahdelle. Aleksandriassa asui paljon kreikkalaisia ja makedonialaisia, jotka olivat olleet mukana Aleksanterin sotaretkillä ja Kleitarkhoksen uskotaan haastatelleen heitä.

Kleitarkhoksen teoksen on sanottu olleen viihdyttävä, mutta jossain määrin sensaatiohakuinen. Rooman valtakunnassa se oli suosituin Aleksanteria käsittelevä teos. Diodoros ja Curtius käyttivät Kleitarkhosta lähteenään ja siteeraavat Kleitarkhosta melkein sanatarkasti. Diodoroksen ja Curtiuksen välityksellä on säilynyt Kleitarkhoksen kuvauksia tapahtumista, jotka muuten olisivat hävinneet. Kleitarkhoksen teosta ja sitä lähteenään käyttäneitä Diodorosta ja Curtiusta kutsutaan yleisesti “Vulgataksi” eli yleiseksi versioksi.

Kleitarkhos kuvasi Aleksanterin nuorena kuninkaana, joka jatkuvan hyvän onnensa vuoksi muuttui tyranniksi, alkoholistiksi ja murhaajaksi. Kleitarkhoksen mukaan Dareioksen kuoleman jälkeen Aleksanteria ei pidätellyt enää mikään. Nykyhistorioitsijoiden mukaan Aleksanterin käytös muuttui pääasiassa siitä syystä, että hänen oli käyttäydyttävä kuin persialainen kuningas, jotta hän voisi hallita uusia alamaisiaan. Kleitarkhos halusi kertoa hyvän ja viihdyttävän tarinan ja unohti joskus historialliset tosiasiat.

Delfoista löytynyt patsas, jonka uskotaan esittävän Plutarkhosta.

Aleksanteri kirjallisissa lähteissä osa 1.

Hävinneet aikalaislähteet

Monet Aleksanterin aikana eläneistä henkilöistä kirjoittivat häntä käsitteleviä teoksia. Aleksanterista kirjoittivat Kallisthenes, joka oli Aleksanterin hovihistorioitsija. Ptolemaios, Aleksanterin henkivartija, josta myöhemmin tuli Egyptin faarao. Nearkhos, joka toimi laivaston komentajana, sekä arkkitehti ja insinööri Aristobulos Kassandrealainen. Vanhimpiin lähteisiin kuuluvat myös Kleitarkhoksen kirjoitukset. Kaikki alkuperäiset kirjoitukset ovat valitettavasti kadonneet, eikä niistä ole enää jäljellä kuin sitaatteja myöhemmissä teoksissa.

Aloitan tämän ensimmäisen osan kertomalla hiukan Aleksanterin kirjeistä ja hovipäiväkirjoista.

Aleksanteri kävi kirjeenvaihtoa useiden henkilöiden kanssa. Aleksanteri kirjoitti mm. äidilleen Olympiaalle, käskynhaltijalleen Antipatrokselle ja kuningas Dareiokselle. Osa kirjeistä säilyi jälkipolville. Myöhemmät kirjoittajat ovat käyttäneet niitä lähteinään. Osa kirjeistä mahdollisesti löytyi Aleksanterin hovipäiväkirjoista, jotka käsittelivät mm. diplomaattisia neuvotteluja. Plutarkhos mainitsee yli kolmekymmentä eri kirjettä teoksissaan. Plutarkhos piti kirjeitä aitoina.

Aleksanteri kirjoitti opettajalleen Aristoteleelle suorasukaisen kirjeen:

Aleksanteri tervehtii Aristotelesta. Julkaistessasi vain suullisiksi tarkoitettuja luentojasi et ole tehnyt oikein. Mikä meitä enää erottaa muista, kun ne opit, joiden hyvää satoa olemme korjanneet, tulevat kaikkien yhteisiksi. Minä toden totta haluan olla muita etevämpi mieluimmin korkeampien asiain tietämyksessä kuin valtani perusteella. Voi hyvin.

-Plutarkhos, Kuuluisien Miesten Elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Hovipäiväkirjat, efemerides, kertoivat Aleksanterin jokapäiväisistä toimista. Hovipäiväkirjat ovat Aleksanterin kirjurin Eumenes Kardialaisen käsialaa. Plutarkhos ja Arrianos siteeraavat hovipäiväkirjoja kertoessaan Aleksanterin viimeisten päivien tapahtumista. Yleisen käsityksen mukaan Ptolemaios on käyttänyt päiväkirjoja lähteenään kirjoittaessaan omaa Aleksanteri elämäkertaansa. Ptolemaiosta on tästä syystä pidetty luotettavana lähteenä. Tätä oletusta vastaan on kuitenkin esitetty kritiikkiä. Professori Lionel Pearson (1908-1988) esitti, että päiväkirjat olisivat hellenistisellä ajalla tehty väärennös, joka oli laitettu Eumeneen nimiin. Tätä näkemystä kannatti myös professori Peter Brunt. On myös väitetty, että hovipäiväkirjat perustuisivat Babylonialaisiin asiakirjoihin. Erään toisen teorian mukaan ne olivat Eumeneen kirjoittamia, mutta ne oli tarkoitettu propagandaksi ja ne käsittelivät ainoastaan Aleksanterin viimeisiä päiviä.

Plutarkhoksen ja Arrianoksen versiot Aleksanterin kuolemasta eroavat jonkin verran toisistaan.

Daisioksen kuun 18. päivänä. Kuningas nukkui kuumeen takia kylpyhuoneessaan…20. päivä Kuningas kylpi ja uhrasi tavanmukaisen uhrin…24. päivä Kovassa kuumeessa, uhrasi jumalille paareilla alttarin ääreen kannettuna…25. päivä Kuningas siirrettiin paareilla joen toisella rannalla olevaan palatsiin, jossa hän vähän nukkui, mutta kuume ei laskenut…26. päivä Luullen hänen kuolleen makedonialaiset kokoontuivat palatsin porttien edustalle ja vaativat uhkaavasti huutaen kuninkaan ystäviä päästämään heidät vainajaa näkemään. Kun ovet avattiin, he yksitellen vain mekko yllään kulkivat vuoteen ohitse. Kahdenkymmenenkahdeksannen päivän vastaisena yönä hän kuoli. Se, mitä tässä on mainittu, on melkein sanasta sanaan päiväkirjasta

– Plutarkhos, Kuuluisien Miesten Elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Plutarkhoksen kertoo Aleksanterin sairaudesta päivä päivältä ja kertoo siteeraavansa päiväkirjoja melkein suoraan. Arrianos taas käyttää lähteenään Ptolemaiosta, joka mahdollisesti käytti hovipäiväkirjoja omana lähteenään, sekä Aristobulosta. Plutarkhoksen ja Arrianoksen versiot eroavat Aleksanterin sairauden kronologiassa.

Gordionin Solmu

Aleksanteri Suuri leikkaa Gordionin solmun Giovanni Paolo Paninin maalauksessa.

Gordionin solmu oli Zeuksen temppelissä Fryygian Gordionissa sijainnut monimutkainen solmu, jonka avaajasta legendan mukaan tulisi Aasian kuningas. Aleksanteri Suuri ratkaisi solmun vuonna 333 eaa. lyömällä sen rikki miekallaan.

Perimätiedon mukaan oraakkeli julisti tilapäisesti vailla kuningasta olleille fryygialaisille, että seuraavasta kaupunkiin härkävaunuilla saapuvasta miehestä tulisi heidän hallitsijansa. Paikalle saapui vankkureillaan Gordias-niminen köyhä talonpoika, joka kuninkaaksitulonsa kunniaksi pyhitti vankkurit Zeukselle ja sitoi ne paaluun mutkikkaalla solmulla. Oraakkeli ennusti edelleen, että solmun avaajasta tulisi Aasian valtias. Tarinan mukaan Aleksanteri kuoli kesken sotaretkensä, koska ei aidosti ratkaissut solmua, vaan halkaisi sen miekallaan. Tämä tarina saattaa olla myöhempää keksintöä.

Gordionin solmuun liittyvä tarina mainitaan neljässä antiikin aikaisessa Aleksanteri Suurta käsittelevässä lähteessä. Näistä neljästä Arrianos kertoo tapahtumista kaksi eri versiota, joista toinen perustuu Aristobulokseen. Solmun taustakertomus eroaa myös eri versioissa. Arrianoksen versiossa kyseessä on Midaksen vaunu ja kuningas valitsee Midaksen uudeksi kuninkaaksi. Justinuksen versiossa Midaksen tilalla on Gordias. Curtiuksen versiossa vaunu on Midaksen, mutta Gordiaasta tulee kuningas. Plutarkhoksen versiossa Midas on kuningas, mutta vaunun omistajaa ei kerrota. Tarinat eroavat myös muissa yksityiskohdissaan. Esimerkiksi Arrianos kertoo että kyseessä oli yksi solmu, Justinus ja Curtius taas että kyse oli useammasta solmusta. Aristobulos saattoi olla silminnäkijä tapahtumille. Arrianoksen Anabasiksessa on säilynyt kuvaus Aristobuloksen versiosta. Hänen mukaansa Aleksanteri veti kärryn aisaa niin että solmun päät tulivat näkyviin ja ratkaisi solmun tämän jälkeen. Justinuksen ja Plutarkhoksen mukaan Aleksanteri löi solmua miekallaan niin että sai solmun päät näkyviin ja ratkaisi solmun tämän jälkeen. Curtiuksen versiossa Aleksanteri lyö solmun rikki miekallaan ja tokaisee “olen ratkaissut sen”. Tarn pitää Aristobuloksen versiosta luotettavimpana. Solmun “ratkaiseminen” miekaniskulla perustuu luultavasti Kleitarkhoksen kirjoittamaan Aleksanterin elämäkertaan.

Gordionin solmua käytetään myös metaforana ongelmanratkaisusta. Se kuvaa vaikeaa ongelmaa, johon ei löydetä ratkaisua. Kun Aleksanteri avasi Gordionin solmun miekallaan, hän asetti ongelman uuteen kontekstiin, jossa oli mahdollisuus löytää ratkaisu.

Lähde: William Woodthorpe Tarn: Alexander the Great, Volume II, Sources and Studies. Cambridge University Press, 2002