Ovatko nykyiset makedonialaiset Aleksanteri Suuren perillisiä?

Usein kysytään ovatko nykyiset makedonialaiset Aleksanteri Suuren perillisiä? Makedonialainen Aleksanteri Suuri valloitti 300-luvulla eaa. suurimman osan silloista tunnettua maailmaa. Nyt oikeistokansallismieliset makedonialaiset ovat väittäneet olevansa Aleksanterin jälkeläisiä. Todellisuudessa nykyisten makedonialaisten esi-isiä olivat kuitenkin 500-luvulla Balkanille vaeltaneet slaavit.

Makedonialaisten tausta on herkkä aihe. Muinainen Makedonia sijaitsi nykyisen Kreikan alueella, eikä Kreikka salli naapurimaataan kutsuttavan Makedoniaksi. Siitä syystä maasta käytetään kansainvälisesti lyhennettä FYROM eli Former Yugoslav Republic of Macedonia eli Entinen Jugoslavian tasavalta Makedonia.

Aleksanteri Suuri ja Hellenismi – Makedonian Nousu

Aleksanteri Suuri ja Filippos II

Kaupunkivaltioiden keskittyessä vaihtamaan liittolaisiaan ja taistelemaan keskenään ylivallasta nousi 300-luvulla eKr. kreikkalaisen maailman pohjoisilta rajoilta uusi voimatekijä. Makedonia oli suuri ja väkirikas valtakunta, jonka hovin tavat olivat täysin helleeniset. Useimmat kreikkalaiset eivät olleet halukkaita tunnustamaan sukulaisuuttaan makedonialaisiin, jotka olivat sekoitus Illyrialaisia, Traakialaisia ja Kreikkalaisia. Makedonialaisia pidettiin barbaareina muun muassa siksi, että he elivät vielä kuningasvallassa kuten persialaiset ja muut muukalaiskansat. Kreikkalaiset ylenkatsoivat ja aliarvioivat Makedonialaisia, jotka olivat karaistuneet taistellessaan Illyrialaisia, Traakialaisia ja muita ei-kreikkalaisia kansoja vastaan. Kreikkalaiset saivat huomata, että monarkialla oli poliittiset ja sotilaalliset puolensa, vaikka se ei vastannutkaan heidän käsitystään hyvästä elämästä. Valtaistuimella valtion johdossa piti vain olla oikean miehen.

Makedonian nousu

Oikea mies oli kuningas Filippos II. Hän oli perinyt valtaistuimen vuonna 359 eKr. Filippos hankkiutui eroon kilpailijoistaan, hän lahjoi ja karkotti barbaariset naapurinsa. Tämän jälkeen hänen huomionsa kiinnityi eripuraiseen Kreikkaan. Kaupunkivaltiot käyttivät mielummin palkkasotureita kuin kävivät sotaa omilla joukoillaan. Filippoksella oli armeija, johon kuului karaistuneita, koulutettuja ja ryöstönhaluisia makedonialaisia sotilaita, joiden vahvistuksena olivat vakinaiset ammattisotilaat. Armeijan ylläpito oli kallista jopa niiden kulta- ja hopeakaivosten tuotoilla, jotka Filippos omisti. Tarve saada joukoille sotasaalista antoi Filippokselle aiheen hyökätä.

Filippos eteni hitaasti ja varovasti. Hän yhdisti oveluuden häikäilemättömään vallankäyttöön. Hän teki rajoitettuja hyökkäyksiä, jotka eivät liikaa pelästyttäneet Kreikkalaisia valtioita, jotta ne olisivat yhdistyneet häntä vastaan. Filippoksen suosikkitaktiikka oli saada kaupunkivaltiot pettämään toisiaan lyhytaikaisten voittojen vuoksi. Hän luotti siihen, että jokainen valtio joka teki niin, huomasi pian olevansa yksin kun Makedonia siirtyisi sitä vastaan.

Ateena ei poikennut muista kaupunkivaltioista, vaikka Filippoksen hyökkäyksiä arvosteltiin toistuvasti ns. filippolaispuheissa, joita Demosthenes piti Ateenan kansankokoukselle. Demosthenes oli suurin kaikista kreikkalaisista puhujista. Hänen puheitaan on usein verrattu Winston Churchilin sotaa edeltäviin varoituksiin Hitlerin Saksaa vastaan, joita ne myös muistuttivat siinä, että ne otettiin huomioon vasta viime hetkellä.

Filippoksen arkku. Se on koristeltu hallitsijasuvun tähtitunnuksella, jollainen on kuninkaan haudassa Verginassa.

Kahdenkymmenen vuoden taitavasti johdetun laajenemisen jälkeen Filippoksella oli vahva ote pohjoiseen Kreikkaan. Vasta silloin ateenalaiset ja teebalaiset liittoutuivat estääkseen Makedonian uudet valloitukset. Khaironeian taistelu vuonna 338 eKr. muodosti käännekohdan Kreikan historiassa: liittolaiset voitettiin ja kaupunkivaltion suuri aikakausi päättyi lopullisesti. Teebaan ja muihin kaupunkeihin sijoitettiin makedonialaisia varuskuntia. Ateenan sallittiin tehdä erillisrauha, vaikka sen ja muiden kreikkalaisten valtioiden oli liityttävä uuteen Filippoksen johtamaan valtioliittoon.

Korintin liiton tarkoitus oli marssia muinaista vihollista Persiaa vastaan. Se kruunaisi Filippoksen ponnistelut, ja Aasiasta saatu sotasaalis maksaisi hänen varustautumisvelkansa. Persian valtavasta koosta ja sen sotajoukkojen ylivoimaisuudesta huolimatta Filippoksen hanke oli vähemmän harkitsematon kuin miltä se näyttää. Menneisyydessä Kreikkalaiset olivat osoittaneet olevansa Persialaisten veroisia. Joonian vapauttaminen ja pitemmällekin ulottuva valloitussota olivat monien kreikkalaisten unelma. Niiden toteuttaminen oli jäänyt Kreikan hajanaisuuden vuoksi. Koottuaan kreikkalaisten voimat Filippos oli lähdössä sotaretkelle, kun hänet puukotettiin kuoliaaksi juhlakulkueessa. Murhaaja oli Filippokselle katkera mies, joka surmattiin juuri sopivasti ennen kuin hän ehti paljastaa ketään muita. Persialaiset saattoivat olla murhan takana, mutta on yhtä mahdollista, että Filippoksen vaimo kuningatar Olympias tai Aleksanteri olivat syypäitä murhaan. Filippos oli hylännyt Olympiaksen ja hänen uusi vaimonsa odotti lasta. Tämä seikka teki Aleksanterin asemasta epävarman. Ehkä Aleksanteri halusi raivata isänsä tieltään ennen kuin tämä ehti voittaa persialaiset. Suuruudenhulluuteen taipuvaiselle Aleksanterille ei olisi enää jäänyt maailmaa valloitettavaksi.

Khaironeian leijona on taisteluissa kaatuneille pystytetty muistomerkki vuodelta 338 eKr.

Lähde: Nathaniel Harris : History of Ancient Greece

Ptolemaioksen Aleksandria – Aleksanterin hauta toi Egyptille valtaa

Aleksanterin ruumista kuljettava saattue.

Aleksanteri Suuren kenraali Ptolemaios kuunteli kaukaa kantautuvaa kellojen kilinää. Hetken kuluttua Ptolemaios näki Aleksanterin ruumista kuljettavan saattueen. Aleksanterin balsamoitu ruumis lepäsi kultaisessa sarkofagissa suuriin kullattuihin vaunuihin pystytetyn jalokivin koristellun pienoistempprelin alla. Kultaiset pylväät koristivat temppeliä, sekä leijonia, peuroja ja jumalattaria esittävät pienoispatsaat. Temppelin katossa roikkui kiliseviä kelloja. Raskaita vaunuja veti 64 aasia, ja se oli varustettu monimutkaisella jousituksella, jotta Aleksanterin arvokkaat maalliset jäännökset eivät vahingottuisi.

Vaunujen edessä ja takana kulki valtava määrä ihmisiä. Osa heistä oli Aleksanterin palvelijoita, osa sotilaita. Sotilaiden tehtävänä oli vartioida ruumisvaunuja ja niissä lepäävää Aleksanteria. Useimmat kulkueessa olivat kuitenkin uteliaita syyrialaisia, jotka vaunuista kuuluva kellojen kilinä oli houkutellut paikalle.

Ruumissaattue oli ollut matkalla jo kuukausia Babyloniasta kohti Makedoniaa, jonne Aleksanteri oli määrä haudata. Ptolemaioksella oli kuitenkin toisenlaisia suunnitelmia. Ptolemaios oli vähän aiemmin nimitetty Egyptin satraapiksi eli maaherraksi, ja hän oli asettunut asumaan Aleksanterin perustamaan Aleksandrian kaupunkiin. Ptolemaios halusi houkutella makedonialaisia liittymään armeijaansa voidakseen puolustaa Egyptiä vallan tavoittelijoilta.

Ptolemaioksen patsas. Louvre, Pariisi.

Ratkaisu Ptolemaioksen sotilaspulaan lepäsi kullatuissa vaunuissa. Ptolemaios uskoi, että Aleksanterin hauta houkuttelisi siirtolaisia ja kauppiaita kaikkialta Kreikkaa puhuvasta maailmasta, joten Ptolemaios päätti siepata edesmenneen kuninkaansa ja lapsuudenystävänsä ruumiin ja viedä sen Aleksandriaan.

Kaksi vuotta aikaisemmin Ptolemaios oli muiden Aleksanterin lähipiiriin kuuluneiden kanssa seurannut kuninkaan kuolinkamppailua Babyloniassa. 11 vuodessa Aleksanteri Suuri oli valloittanut valtaosan silloisesta tunnetusta maailmasta, mutta onni kääntyi kesäkuussa 323 eaa. Aleksanteri oli sairastunut rajuun kuumetautiin. Aleksanterin vaimo Roxane oli tuolloin raskaana, mutta syntymätöntä lasta lukuunottamatta Aleksanterilla ei ollut perillisiä. Kuolevan Aleksanterin luokse oli Ptolemaioksen lisäksi kerääntynyt muitakin tämän luotetuimpia sotapäälliköitä. Roomalaisen historioitsijan Arrianoksen mukaan he olivat kysyneet Aleksanterilta, kuka hallitsisi valtakuntaa hänen kuoltuaan. Kuoleva Aleksanteri vastasi: “Se, joka on paras”. Kenraalit eivät täysin ymmärtäneet Aleksanterin sanoja. Aleksanterin kuoltua he päättivät, että Perdiccas hallitsisi valtakuntaa siihen asti, että Aleksanterin poika olisi valmis valtaistuimelle. Perdiccas oli nimittänyt muut kenraalit eri alueiden satraapeiksi.

Perdiccas (Aleksanterin sarkofagi). Istanbulin Arkeologinen Museo.

Ptolemaios oli tajunnut, että Aleksanteri oli ainoa tekijä, joka piti kenraalit kurissa ja valtakunnan koossa. Ilman Aleksanteria yhtenäinen valtakunta oli mahdottomuus. Makedonian kansa oli kerta toisensa jälkeen joutunut todistamaan vallanvaihtoihin liittyviä murhia, petoksia ja sisällissotia. Ptolemaios tunsi maansa verisen historian ja tiesi, että taistelu Aleksanterin valtakunnasta alkaisi koska tahansa. Niinpä Ptolemaios suostutteli Perdiccaan nimittämään hänet vauraan Egyptin valtion hoitajaksi. Siellä hän voisi rauhassa odottaa myrskyn puhkeamista.

Egyptiä oli aiemmin hallinnut Kleomenes, joka oli keskittänyt kaiken tarmonsa rikkauksien keräämiseen köyhien kustannuksella. Arrianos kirjoitti Kleomeneestä: “Hän oli läpeensä paha mies, joka teki Egyptissä monia kauheita asioita“. Ptolemaios oli satraappina toista maata. Hän lupasi kohdella hyvin sekä makedonialaisia että egyptiläisiä alamaisiaan. Ptolemaios voitti kansan heti puolelleen kun hän ensi töikseen antoi pidättää ja teloittaa vihatun Kleomeneen.

Sen jälkeen Ptolemaios alkoi kehittämään Egyptiä ja aloitti urakkansa armeijasta. Hän tiesi, että Egyptin sinänsä suuresta armeijasta ei ollut vastusta kurinalaisille makedonialaissotilaille. Niinpä Ptolemaios päätti siepata Aleksanterin ruumiin ja tuoda sen Egyptiin houkutellakseen maahan siirtolaisia ja sotilaita Makedoniasta. Ptolemaios joukkoineen sieppasi Aleksanterin ruumiin vuonna 321 eaa. Kreikkalaisen Pausaniaan mukaan Ptolemaios sai taivuteltua sarkofagia vartioivat makedonialaissotilaat luovuttamaan Aleksanterin ruumiin hänelle. “Sitten hän meni Memfisiin haudatakseen sen kotimaansa rituaalien mukaisesti” Pausanias kirjoitti. Aleksanterin sarkofagia säilytettiin Memphisissä sen aikaa, kun Ptolemaios rakennutti sitä varten komean mausoleumin uuteen pääkaupunkiinsa Aleksandriaan.

Aleksanterin ruumiin sieppaaminen oli Ptolemaiokselle suuri propagandavoitto. Samalla se oli myös loukkaus Perdiccasta kohtaan. Perdiccas julisti sodan Ptolemaiokselle. Ptolemaios oli saanut aikaan sen mitä oli halunnutkin. Antiikin ajan historioitsija Diodoros Sisilialainen kirjoitti: “Ptolemaioksen ystävällisyyden ja jalouden vuoksi Aleksandriaan tuli miehiä läheltä ja kaukaa osallistumaan hänen sotaretkeensä“. Perdiccas hyökkäsi Egyptiin keväällä 321 eaa, mutta Ptolemaioksen joukot torjuivat hyökkäyksen. Lisäksi Ptolemaioksen vakoojat onnistuivat lahjomaan monia Perdiccaan sotilaita loikkaamaan Ptolemaioksen puolelle. Raivostunut Perdiccas yritti marssittaa joukkonsa Niilin yli, mutta aliarvioi virran voiman sillä seurauksella, että satoja sotilaita hukkui jokea ylittäessään. Perdiccas oli ollut Aleksanteri Suuren parhaita sotapäälliköitä, mutta monet hänen sotilaansa vihasivat hänen ankaruuttaan, ja Niilin katastrofi vain lisäsi hänen epäsuosiotaan. Lopulta joukko Perdiccaan omia upseereita sai tarpeekseen ja murhasi hänet hänen nukkuessaan teltassaan.

Verginan kuningashaudat

Filippos II:n haudasta Verginasta löytynyt kultainen tuhkauurna, jonka jalat ovat leijonan tassun muotoiset. Uurna on nykyään Salonikin arkeologisessa museossa.

Vuonna 1977 Verginan kaivauksilta tehtyä löytöä voidaan pitää Makedonian alueen arkeologian tärkeimpänä saavutuksena. Kreikkalaisen arkeologin Manolis Andronikoksen johtamilla kaivauksilla löydettiin kolme Aleksanterin ajalta peräisin olevaa hautaa, joista kaksi oli täysin koskemattomia. Se, että haudat ovat säilyneet koskemattomina on ihmeellistä. Löytö varmisti nykyisen Verginan yhdistämisen antiikin ajan Aigaihin, Makedonian hallitsijoiden muinaiseen seremoniapääkaupunkiin. Kaivauksissa löytyi merkittäviä esineitä kuten kultainen 10 kilon painoinen arkku, jonka koristekuviona oli kaksitoistasakarainen aurinko ja jonka sisällä oli 300-luvulla eKr. kuolleen , noin 40-vuotiaan miehen poltetut jäännökset. Kyseessä oli selvästi hallitsijan hauta, mutta koska Aleksanteri Suuri haudattiin Egyptiin, suurin osa historoitsijoista olettaa sen olevan Aleksanterin isän, Filippos II hauta. Eräät tutkijat olettavat kuitenkin, että kyseessä on Arrhidaioksen, Aleksanterin velipuolen ja seuraajan hauta.

Verginan arkeologinen alue eläväisine freskoineen ja mittaamattoman arvokkaine löytöineen, joihin kuuluu mm. täydellinen, kypärällä ja säärisuojuksilla varustettu haarniska, joka on nykyään näytteillä Salonikin arkeologisessa museossa, on yksi tärkeimmistä tiedonlähteistä, jotka kertovat Makedonian kulttuurista.

Khaironeian taistelu

Khaironeian taistelu oli Teeban ja Ateenan viimeinen sankarillinen yritys vapautua Makedonian sotilaallisesta ja poliittisesta painostuksesta. Kesällä vuonna 338 B.C. Kefisosjoen luona käyty taistelu alkoi kreikkalaisten vasempaan siipeen sijoitettujen Ateenan joukkojen hyökkäyksellä. Ateenalaiset hopliitit lähtivät etenemään ennen päivänkoittoa. Filippoksen joukot eivät olleet valmistautuneet hyökkäykseen ja näin ollen hopliitit pääsivät yllättämään heidät. Kuninkaan käskystä Makedonialaiset ryhtyivät vetäytymään. Tässä vaiheessa Teeban falangi ja kuuluisa “pyhä pataljoona” (valikoiduista sotilaista muodostettu yksikkö, joka oli vannonut ennemmin kuolevansa kuin antautuvansa) jättivät asemansa kukkuloilla ja heittäytyivät taisteluun. Juuri tätä Makedonialaiset olivat odottaneet. 18-vuotiaan Aleksanterin johtaman hetairoi-ratsuväen äkillinen rynnäkkö yllätti ja hajotti vihollisen jalkaväen, jonka rivistöt olivat epätasaisen maaston vuoksi avoimina. Seurauksena oli verilöyly. Silloin Filippos kääntyi hyökkäykseen kaikkine joukkoineen, saartoi teebalaiset ja ateenalaiset, jotka menettivät tuhansia miehiä joko kaatuneina tai vangiksi joutuneina. Muutamassa tunnissa makedonialaiset ja thessalialaiset olivat kukistaneet Kreikan yhdistyneet joukot.

Aleksanteri Suuren hauta

Julius Caesar Aleksanteri Suuren haudalla. Gustave Courtoisin (1852-1923) maalaus vuodelta 1878. Musée de Vesoul, Pariisi.

Aleksanterin kuoleman jälkeen kiista sotapäällikköjen kesken syttyi niin nopeasti, että Aleksanterin ruumis unohtui kuudeksi päiväksi Babylonian kuumaan säähän. Kun vainajaa lopulta alettiin käsitellä, ruumiin huomattiin olevan ihmeellisen hyvin säilynyt, ja niin egyptiläiset ja kaldealaiset balsamoijat, voitettuaan pelkonsa koskea jumalaan, onnistuivat käsittelemään Aleksanterin ruumiin ja peittämään sen hajusteilla. Eläessään Aleksanteri oli ilmaissut toiveensa tulla haudatuksi Siwan keitaalle Ammonin pyhäkköön. Poliittisista syistä sotapäälliköt päättivät kuitenkin siirtää kuolinpaarit Makedoniaan komeilla hautajaisvaunuilla, joita veti kuusikymmentäneljä muulia. Mutta Ptolemaios pysäytti kuljetuksen lahjottuaan siitä vastanneet upseerit ja käänsi sen kohti Egyptin Alexandriaa, uuden valtakuntansa pääkaupunkia. Siellä hän laski entisen päällikönsä monumentaaliseen hautaan sukuaan varten varatussa katakombissa, jossa saattoi katsella läpikuultavassa alabasterisarkofagissa lepäävää valloittajan säilynyttä ruumista. Lukuisten sotien aikana, jotka ravistelivat Egyptiä ja Välimeren piiriä, hauta jäi kuitenkin raunioiden alle ja unohtui lopullisesti.

Aleksanteri ja Homeros

Homeros

Monet tutkijat ovat painottaneet, että vaikka Aleksanteri oli osoittanut kykynsä vankkaan rationaaliseen ajatteluun, hän kuitenkin uskoi vahvasti muinaisiin myytteihin – jopa niin vahvasti, että hän eli täysin Homeroksen henkiin herättämässä jumalien ja sankarien maailmassa. Iliaksen ja Odysseian lukeminen oli luonnollisesti tärkeä osa jokaisen nuoren kreikkalaisylimyksen kasvatusta, ja Makedonian armeijassakin oli monia, jotka osasivat ulkoa pitkiä kappaleita Homeroksen teoksista. Aleksanterille Ilias merkitsi kuitenkin vielä paljon enemmän: se ruokki syvällisesti hänen mielikuvitustaan ja uskomuksiaan sekä saneli tarkan käyttäytymismallin. Aleksanteri säilytti kalleimpana aarteenaan Homeroksen runoelman erityislaitosta, jonka Aristoteles oli varustanut kommenteillaan. Se oli niin arvokas, että sitä säilytettiin komeimmassa viholliselta saaliiksi saadussa arkussa.

Aleksanterin esikuvana ja mittatikkuna oli aina nuori ja intohimoinen sankari Akhilleus, jota Aleksanteri myös piti esi-isänään täysin luotettavan sukupuun nojalla. Lopulta legendojen soturia ja suurta valloittajaa yhdisti myös sama kohtalo : kunniakas, mutta lyhyeksi jäänyt elämä.

Homeroksen apoteoosi (jumalaksi korottaminen). Jean-Auguste-Dominique Ingres maalasi teoksen vuosina 1826-1827. Maalaus on Louvressa, Pariisissa.