Aleksandriasta tuli suurkaupunki

Perdiccaan kuoltua Ptolemaios keskittyi Aleksandrian laajentamiseen. Aleksanteri Suuri perusti Aleksandrian vuonna 322 eaa. Kaupunki oli aluksi ollut vain kyläpahanen, jossa oli ollut vain kalastajien mökkejä eikä edes kunnollista satamaa.

Aleksanteri tarvitsi satamakaupungin, joka yhdistäisi Egyptin meriteitse hänen valtakuntansa muihin osiin. Aleksandriasta oli tullut suuri kaupunki jo Aleksanterin eläessä, ja Ptolemaios laajensi sitä entisestään. Hän laajensi satamaa niin, että suurimmatkin laivat pystyivät purjehtimaan sinne. Ptolemaios pystytti temppeleitä ja pyhäkköjä eri puolille kaupunkia. Suurin niistä pyhitettiin Serapis jumalalle. Serapis oli alunperin egyptiläinen jumala, mutta Ptolemaios liitti siihen kreikkalaisia piirteitä, jotta kaikki Egyptin asukkaat saattoivat palvoa samaa jumalaa. Serapiksesta tuli Ptolemaiosten Egyptin valtiollinen pääjumala.

Ptolemaios rakennutti Aleksandrian pohjoisosaan valtavan palatsin, josta oli näköala satamaan. Palatsin lähellä sijaitsi myös suuri teatteri sekä Aleksanteri Suuren mausoleumi. Muutamassa vuodessa Aleksandriasta kasvoi yksi antiikin maailman tärkeimmistä kaupungeista.

Aleksanterin tavoin myös Ptolemaios oli opiskellut Aristoteleen johdolla. Ptolemaios ei ollut unohtanut Aristotelesta, jonka Lykeion koulu oli houkutellut oppilaita Ateenaan eri puolilta Välimeren aluetta. Ateena tunnettiin tuolloin filosofian ja tieteen mekkana. Ptolemaios halusi tehdä Aleksandriasta Ateenaakin kuuluisamman tieteen keskuksen. Ptolemaios lähetti kutsun Theofrastokselle, joka oli Aristoteleen oppilas ja seuraaja Lykeionin johtajana. Ptolemaios ajatteli, että kuuluisa filosofi ja opettaja houkuttelisi kaupunkiin muita filosofeja ja tiedemiehiä. Theofrastos kuitenkin kieltäytyi kutsusta ja lähetti Aleksandriaan oppilaansa Demetrioksen. Toimiessaan Ateenan valtionhoitajana Demetrios tuhlasi omaisuuksia viiniin, naisiin ja juhliin. Demetrios oli kuitenkin älykäs filosofi ja tunsi monia kuuluisia oppineita eli juuri niitä ihmisiä, joita Ptolemaios halusi houkutella Aleksandriaan.

Demetrios ehdotti Ptolemaiokselle, että tämä perustaisi Aleksandriaan suuren tieteen ja filosofian keskuksen. Ptolemaios innostui ajatuksesta ja nimitti Demetrioksen rakennushankkeen johtoon. Lopputuloksena syntyi antiikin ajan ensimmäinen yliopisto Museion, joka sai nimensä antiikin Kreikan mytologian yhdeksältä muusalta eli tieteiden ja taiteiden suojelijajumalattarelta. Kreikkalaisen historioitsijan Strabonin mukaan Museionin sijaitsi hallitsijapalatsin läheisyydessä, ja siihen kuului suuri yhteinen ruokasali ja useita luentosaleja. Museionin johtoon nimitettiin pappi, jonka Ptolemaios oli itse varta vasten valinnut tehtävään.

Jotta tiedemiehille oli helpompaa jättää entinen elämänsä ja muuttaa Aleksandriaan, Ptolemaios lupasi kaikille Museionin johdon hyväksymille tutkijoille ilmaisen ylläpidon ja vapautuksen veronmaksusta. Myös hyvä toimeentulo oli taattu loppuelämäksi. Kreikkalaisten skeptikoiden koulukuntaan kuulunut filosofi Timon Fleiuslainen 200-luvulla eaa pilkkasi Museionin ylellisiä olosuhteita ja kutsui Museionin tutkijoita “kirjaoppineiksi riipustelijoiksi”. Kun tiedemiehet olivat kerran saapuneet Museioniin, sieltä ei enää ollut helppoa lähteä pois. Ptolemaios esim. toimitti tyrmään filosofi Aristofanes Byzantionilaisen saatuaan tietää, että tämä harkitsi lähtöä Aleksandriasta.

Museionin oppineet ja sen älyllinen ilmapiiri edistivät tieteen kehitystä. Museionissa työskennellyt Erastothenes määritti ensimmäisenä maapallon ympärysmitan melko tarkasti. Heron puolestaan kehitti alkeellisen höyrykoneen. Jos keksintöä olisi jatkokehitelty, se olisi saattanut käynnistää teollisen aikakauden 1800 vuotta etuajassa.

Lähde: Historia 1/2013

Ptolemaioksen Aleksandria – Aleksanterin hauta toi Egyptille valtaa

Aleksanterin ruumista kuljettava saattue.

Aleksanteri Suuren kenraali Ptolemaios kuunteli kaukaa kantautuvaa kellojen kilinää. Hetken kuluttua Ptolemaios näki Aleksanterin ruumista kuljettavan saattueen. Aleksanterin balsamoitu ruumis lepäsi kultaisessa sarkofagissa suuriin kullattuihin vaunuihin pystytetyn jalokivin koristellun pienoistempprelin alla. Kultaiset pylväät koristivat temppeliä, sekä leijonia, peuroja ja jumalattaria esittävät pienoispatsaat. Temppelin katossa roikkui kiliseviä kelloja. Raskaita vaunuja veti 64 aasia, ja se oli varustettu monimutkaisella jousituksella, jotta Aleksanterin arvokkaat maalliset jäännökset eivät vahingottuisi.

Vaunujen edessä ja takana kulki valtava määrä ihmisiä. Osa heistä oli Aleksanterin palvelijoita, osa sotilaita. Sotilaiden tehtävänä oli vartioida ruumisvaunuja ja niissä lepäävää Aleksanteria. Useimmat kulkueessa olivat kuitenkin uteliaita syyrialaisia, jotka vaunuista kuuluva kellojen kilinä oli houkutellut paikalle.

Ruumissaattue oli ollut matkalla jo kuukausia Babyloniasta kohti Makedoniaa, jonne Aleksanteri oli määrä haudata. Ptolemaioksella oli kuitenkin toisenlaisia suunnitelmia. Ptolemaios oli vähän aiemmin nimitetty Egyptin satraapiksi eli maaherraksi, ja hän oli asettunut asumaan Aleksanterin perustamaan Aleksandrian kaupunkiin. Ptolemaios halusi houkutella makedonialaisia liittymään armeijaansa voidakseen puolustaa Egyptiä vallan tavoittelijoilta.

Ptolemaioksen patsas. Louvre, Pariisi.

Ratkaisu Ptolemaioksen sotilaspulaan lepäsi kullatuissa vaunuissa. Ptolemaios uskoi, että Aleksanterin hauta houkuttelisi siirtolaisia ja kauppiaita kaikkialta Kreikkaa puhuvasta maailmasta, joten Ptolemaios päätti siepata edesmenneen kuninkaansa ja lapsuudenystävänsä ruumiin ja viedä sen Aleksandriaan.

Kaksi vuotta aikaisemmin Ptolemaios oli muiden Aleksanterin lähipiiriin kuuluneiden kanssa seurannut kuninkaan kuolinkamppailua Babyloniassa. 11 vuodessa Aleksanteri Suuri oli valloittanut valtaosan silloisesta tunnetusta maailmasta, mutta onni kääntyi kesäkuussa 323 eaa. Aleksanteri oli sairastunut rajuun kuumetautiin. Aleksanterin vaimo Roxane oli tuolloin raskaana, mutta syntymätöntä lasta lukuunottamatta Aleksanterilla ei ollut perillisiä. Kuolevan Aleksanterin luokse oli Ptolemaioksen lisäksi kerääntynyt muitakin tämän luotetuimpia sotapäälliköitä. Roomalaisen historioitsijan Arrianoksen mukaan he olivat kysyneet Aleksanterilta, kuka hallitsisi valtakuntaa hänen kuoltuaan. Kuoleva Aleksanteri vastasi: “Se, joka on paras”. Kenraalit eivät täysin ymmärtäneet Aleksanterin sanoja. Aleksanterin kuoltua he päättivät, että Perdiccas hallitsisi valtakuntaa siihen asti, että Aleksanterin poika olisi valmis valtaistuimelle. Perdiccas oli nimittänyt muut kenraalit eri alueiden satraapeiksi.

Perdiccas (Aleksanterin sarkofagi). Istanbulin Arkeologinen Museo.

Ptolemaios oli tajunnut, että Aleksanteri oli ainoa tekijä, joka piti kenraalit kurissa ja valtakunnan koossa. Ilman Aleksanteria yhtenäinen valtakunta oli mahdottomuus. Makedonian kansa oli kerta toisensa jälkeen joutunut todistamaan vallanvaihtoihin liittyviä murhia, petoksia ja sisällissotia. Ptolemaios tunsi maansa verisen historian ja tiesi, että taistelu Aleksanterin valtakunnasta alkaisi koska tahansa. Niinpä Ptolemaios suostutteli Perdiccaan nimittämään hänet vauraan Egyptin valtion hoitajaksi. Siellä hän voisi rauhassa odottaa myrskyn puhkeamista.

Egyptiä oli aiemmin hallinnut Kleomenes, joka oli keskittänyt kaiken tarmonsa rikkauksien keräämiseen köyhien kustannuksella. Arrianos kirjoitti Kleomeneestä: “Hän oli läpeensä paha mies, joka teki Egyptissä monia kauheita asioita“. Ptolemaios oli satraappina toista maata. Hän lupasi kohdella hyvin sekä makedonialaisia että egyptiläisiä alamaisiaan. Ptolemaios voitti kansan heti puolelleen kun hän ensi töikseen antoi pidättää ja teloittaa vihatun Kleomeneen.

Sen jälkeen Ptolemaios alkoi kehittämään Egyptiä ja aloitti urakkansa armeijasta. Hän tiesi, että Egyptin sinänsä suuresta armeijasta ei ollut vastusta kurinalaisille makedonialaissotilaille. Niinpä Ptolemaios päätti siepata Aleksanterin ruumiin ja tuoda sen Egyptiin houkutellakseen maahan siirtolaisia ja sotilaita Makedoniasta. Ptolemaios joukkoineen sieppasi Aleksanterin ruumiin vuonna 321 eaa. Kreikkalaisen Pausaniaan mukaan Ptolemaios sai taivuteltua sarkofagia vartioivat makedonialaissotilaat luovuttamaan Aleksanterin ruumiin hänelle. “Sitten hän meni Memfisiin haudatakseen sen kotimaansa rituaalien mukaisesti” Pausanias kirjoitti. Aleksanterin sarkofagia säilytettiin Memphisissä sen aikaa, kun Ptolemaios rakennutti sitä varten komean mausoleumin uuteen pääkaupunkiinsa Aleksandriaan.

Aleksanterin ruumiin sieppaaminen oli Ptolemaiokselle suuri propagandavoitto. Samalla se oli myös loukkaus Perdiccasta kohtaan. Perdiccas julisti sodan Ptolemaiokselle. Ptolemaios oli saanut aikaan sen mitä oli halunnutkin. Antiikin ajan historioitsija Diodoros Sisilialainen kirjoitti: “Ptolemaioksen ystävällisyyden ja jalouden vuoksi Aleksandriaan tuli miehiä läheltä ja kaukaa osallistumaan hänen sotaretkeensä“. Perdiccas hyökkäsi Egyptiin keväällä 321 eaa, mutta Ptolemaioksen joukot torjuivat hyökkäyksen. Lisäksi Ptolemaioksen vakoojat onnistuivat lahjomaan monia Perdiccaan sotilaita loikkaamaan Ptolemaioksen puolelle. Raivostunut Perdiccas yritti marssittaa joukkonsa Niilin yli, mutta aliarvioi virran voiman sillä seurauksella, että satoja sotilaita hukkui jokea ylittäessään. Perdiccas oli ollut Aleksanteri Suuren parhaita sotapäälliköitä, mutta monet hänen sotilaansa vihasivat hänen ankaruuttaan, ja Niilin katastrofi vain lisäsi hänen epäsuosiotaan. Lopulta joukko Perdiccaan omia upseereita sai tarpeekseen ja murhasi hänet hänen nukkuessaan teltassaan.

Aleksanteri Suuren Hauta Hävisi Jäljettömiin

Siwan keidas Egyptissä.

Aleksanteri Suuren hautapaikka on yksi maailman suurimmista arkeologisista mysteereistä. Aleksanterin ruumis balsamoitiin heti hänen kuolemansa jälkeen. Kenraalit alkoivat riidellä Aleksanterin maallisten jäänteiden sijoituspaikasta. Lopulta Ptolemaios antoi kuljettaa Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan, jossa se oli näytteillä pitkän aikaa. Aleksanterin arkun on kerrottu olleen läpinäkyvä, arkku on mahdollisesti ollut alabasteria (alabasteri on kiveä ja myös hienorakeista kipsiä, lasimaisen kiven tapaista ainetta). Tarina kertoo, että Rooman keisari Augustus mursi vahingossa muumioidun vainajan nenän vieraillessaan haudalla. Aikojen saatossa mausoleumi tuhottiin, luultavasti 300-luvulla jaa. Sen jälkeen kukaan ei tiedä mitä Aleksanterin ruumiille tapahtui ja mihin se joutui. Toiset uskovat, että Aleksanterin ruumis vietiin Siwan keitaalle Egyptin autiomaahan. Toiset sanovat löytäneensä Aleksanterin haudan Uzbekistanista tai Pakistanista. Järkeenkäypänä teoriana on pidetty sitä, että Aleksanteri Suuren muumio tuhoutui samalla kun mausoleumikin. Mutta kukaan ei voi tietää varmasti.

Aleksanteri Suuren Myytti

Historiallinen totuus on, että Aleksanterin kuolemaa seurasi välittömästi valtakunnan hajoaminen, joka sinetöi hänen poliittisen ohjelmansa haaksirikon, mutta myyttien tasolla Aleksanterin ja hänen tarinansa maine vain laajeni ja säilyi läpi vuosisatojen. Aleksanterin tarina kiehtoi myös suuria roomalaisia sotapäällikköjä kuten Julius Caesaria ja hänen seuraajaansa Oktavianus Augustusta, jotka kävivät kunnioittamassa Aleksanterin hautaa Egyptin Aleksandriassa. Itse asiassa Aleksanterista oli syntynyt legendoja jo hänen eläessään, ja monia niistä oli levitetty tarkoituksella. Yksi kuuluisammista legendoista on tarina hänen jumalallisesta alkuperästään.

Vasta kuoleman jälkeen Aleksanterin hahmo muuttui varsinaiseksi inhimillisen kunnian ja vallan ruumiillistumaksi. Tämän muutostyön aloittivat oikeastaan jo ne historioitsijat, jotka seurasivat Aleksanteria tämän matkoilla ja joiden liioittelua Aleksanterin täytyi toisinaan hillitä. Aleksanteri ei ollut lainkaan tyytyväinen lukiessaan omista uskomattomista teoistaan kuten norsulaumojen surmaamisesta yhdellä keihääniskulla tai yhteenotoista amatsonien ja taruolentojen kanssa. Puhtaaseen ja suoraviivaiseen  liehittelyyn liittyi kuitenkin melko pian monenlaisia muunnelmia, joilla oli poliittinen tarkoitus. Aleksanteri romaanissa, jota on virheellisesti pidetty Kallistheneen kirjoittamana , Aleksanterin kerrotaan olleen Olympiaan ja faarao Nektaneboksen aviorikoksen hedelmä. Ajatuksena oli liittää Aleksanteri viimeiseen Egyptiä hallinneeseen dynastiaan. Samalla tavalla joissakin iranilaisissa traditioissa suurkuningasta pidettiin Aleksanterin isänä.

Kuva nuoresta, voittamattomasta sotapäälliköstä, joka kuoli kunniansa huipulla, luonnollisesti innoitti kirjoittajia, jotka kertoivat hänen tarinaansa ja loivat myyttejä. Jopa Plutarkhos, joka omisti Aleksanterille osan Rinnakkaiselämänkerroistaan ( Kuuluisien Miesten Elämäkertoja ), huolimatta epäilevästä asenteestaan kaikkeen joka vaikutti taikauskolta tai ihmeeltä, jätti meille lopulta muotokuvan yli-inhimillisestä persoonasta, joka lapsuudestaan saakka paljasti merkkejä suuruudestaan. Koska uskottavammat selonteot, kuten Ptolemaioksen, joka perusti tekstinsä sotaretken alkuperäisiin dokumentteihin, ovat valitettavasti kadonneet, historoitsijat joutuvat nykyään luottamaan Curtius Rufuksen, Justinuksen ja ennen kaikkea Arrianoksen säilyneisiin teoksiin.

Lukijoiden mielikuvitusta kiehtovat kuitenkin eniten fantastisemmat yksityiskohdat, joita tarjosi Pseudo-Kallistheneen kirja. Tämän romaanin sivuilla Aleksanteri horjuu enteiden ja ennustusten välillä, kohtaa hirviöitä, enkeleitä ja outoja hybridiolentoja. Hänen retkensä vie hänet kristallilinnojen luo, valtameren pohjaan läpinäkyvässä “sukellusveneessä” ja jopa taivaaseen griippien selässä lentäen. Aleksanterista tulee sellaisen miehen symboli, joka koettaa ylittää ihmiskuntaa kahlehtivat rajat, kuten kuoleman, jonka sankari yrittää romaanissa turhaan voittaa kastautumalla ikuisen elämän lähteeseen.

Vuosisatojen kuluessa Aleksanteri romaanista syntyy loputtomasti eri versioita sekä lännessä että idässä, missä se käännettiin hajonneen valtakunnan lukemattomille kielille sekä myös niiden alueiden kielille, joita Aleksanteri ei koskaan saavuttanut – lopulta Aasian todellisille rajoille saakka. Jokaiseen kirjan käännökseen tuli mukaan uusia piirteitä ja kerta toisensa jälkeen Aleksanterille annettiin uusia ominaisuuksia, jotka tekivät hänestä ritarin ja oikeuden puolustajan, joka etsi totuutta ja viisautta. Legenda levisi laajalle myös iranilaiseen ja islamilaiseen kulttuuriin. Aleksanteri, nimellä “dhu-´l-Quarnayn” eli “kaksisarvinen” (luultavasti johtuu Ammon jumalan sarvista, jotka kuvattiin rahoissa Aleksanterin päähän) hän esiintyy myös koraanissa hallitsijana, joka vangitsee rautamuurin taakse Googin ja Maagogin kansat. Runossaan Iskandar-name persialainen runoilija Nezami tekee makedonialaisesta valloittajasta oikeudenmukaisen ja viisaan kuninkaan, jota jumala inspiroi.

Keskiajalla Pseudo-Kallistheneen teos saavutti valtavan suosion myös lännessä, missä sen urhea ja ritarillinen keskushahmo, joka on myös anteliaisuuden puolestapuhuja, muuttui trubaduurien ylistämäksi esikuvaksi. Välillä Aleksanteri edusti jopa kristillisiä arvoja ja antoi pohjan kokonaiselle sankaritekojen sikermälle, joka aikakautenaan kilpaili suosiosta Arthurin ja Kaarle Suuren tekojen kanssa. Aleksanterin kuvat esiintyvät usein myös ajan ikonografiassa, toisinaan kuitenkin myös negatiivisessa sävyssä. Erityisesti kuninkaan taivaaseenastumista pidettiin kirkollisessa kulttuurissa demonisen ylpeyden esimerkkinä ja sellaisena se esitetään Tranin ja Otranton tuomiokirkkojen lattiamosaiikeissa. Jotkut raamatunselittäjät, jotka luultavasti sekoittivat Aleksanterin muihin antiikin hallitsijoihin, alkoivat jopa pitää häntä Antikristuksen edeltäjänä. Kirkon ulkopuolella Aleksanterin kuva koristi edelleen kuvitettuja käsikirjoituksia ja salien seiniä, kuten esim. Mantan linnassa, missä Filippoksen poika esiintyy antiikin suurten hallitsijoiden keskellä.

Renesanssiajalla Aleksanterin teot inspiroivat Raffaellon, Sodoman ja Perin del Vagan tapaisia taiteilijoita, kun taas uudella ajalla valloittajasta tuli Racinen ja Metastasion näytelmien henkilö ja valistusajan kirjoittajien kuten Montesquieun ja Voltairen, ylistämä hahmo. Ludwig XVI ja Napoleon ottivat hänet esikuvakseen ja antoivat hovitaiteilijoidensa ikuistaa hänet. Vielä tänäänkin, suurien monarkkien ajan päätyttyä, tämän poikkeusyksilön maine ja hänen lyhyt maineikas elämänsä herättää kiinnostusta ja uteliaisuutta huolimatta viime vuosikymmenien historiantutkijoiden pyrkimyksistä osoittaa hänen persoonansa ja politiikkansa rajat.

Aleksanteri kirjallisissa lähteissä osa II – Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos ja Kleitarkhos

Nuori Aleksanteri metsästää leijonaa. Mosaiikki Pellassa sijaitsevasta talosta.

Kallisthenes

Kallisthenes oli Aristoteleen veljenpoika. Ennen Aleksanterin sotaretkiä, Kallisthenes oli kirjoittanut kymmenosaisen, Kreikan historiaa vuosina 387-356 eaa. käsittelevän teoksen, sekä kolmatta pyhää sotaa käsittelevän teoksen, joka oli kolmeosainen. Aleksanteri otti Kallistheneen mukaan sotaretkelleen, koska halusi tämän kirjoittavan kirjan omista teoistaan. Plutarkhos kirjoittaa:

“Mytileneläinen Khares kertoo lisäksi, että Aleksanteri oli eräissä pidoissa ojentanut maljan, josta oli juonut, eräälle ystävälleen; tämä oli sen otettuaan kääntynyt uhrilieteen päin, juonut siitä ja kääntynyt takaisin; sen jälkeen hän oli ensin laskeutunut kuninkaan edessä maahan, sitten suudellut häntä ja vasta sen tehtyään istunut paikalleen. Samoin tekivät kaikki muutkin kunnen tuli Kallistheneen vuoro. Otettuaan maljan ja juotuaan siitä tämä astui suutelemaan kuningasta maahan laskeutumatta. Kun Aleksanteri nyt epäsi suudelman, Kallisthenes kovalla äänellä kajautti: “Siispä minä saan lähteä täältä suudelma köyhempänä”

-Plutarkhos, Kuuluisien Miesten elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Kallistheneen teos ei ole säilynyt nykyajan lukijoille. Teoksesta tiedetään sen verran, että se oli hyvin imarteleva ja siinä verrataan Aleksanteria mm. Akhilleukseen. Teos julkaistiin mahdollisesti osissa. Tämän tarkoitus oli saada kreikkalaiset suostumaan yhteiseen Persian sotaretkeen. Luultavasti Kallistheneen teos päättyi Bessoksen kuolemaan vuonna 329 eaa. Tämän jälkeen Kallisthenes joutui Aleksanterin epäsuosioon ja menetti siksi myöhemmin henkensä. Kallistheneen teoksesta on säilynyt nykypäivään vain tusinan verran katkelmia mm. Plutarkhoksen teoksessa.

Ptolemaios

Ptolemaios oli Aleksanterin henkivartija, ja Aleksanterin kuoltua hänestä tuli yksi diadokeista, jotka jakoivat Aleksanterin valtakunnan. Ptolemaios hallitsi Egyptiä ja perusti Ptolemaiosten dynastian. Kuninkaaksi tultuaan Ptolemaios kirjoitti Aleksanterin elämäkerran, ehkä noin vuoden 285 eaa. tienoilla. Arrianos pitää Ptolemaioksen elämäkertaa suuressa arvossa.

Ptolemaios.

“Ptolemaios Lagoksen poika kertoo että Perdikkas, joka yksikkönsä kanssa vastasi leirin puolustuksesta ja joka oli lähempänä vihollisen palisadia, ei odottanut Aleksanterin taistelumerkkiä, vaan oli ensimmäinen joka hyökkäsi palisadia vastaan, mursi sen ja hyökkäsi thebalaisten esivartiota vastaan. Hänen perässään seurasi Amyntas Andromeneen poika, koska hän oli lähimpänä Perdikkasta, ja kun hän näki tämän päässeen palisadien sisälle, käski hän miestensä hyökätä”

-Arrianos, Anabasis 1.8-

Ptolemaioksen maine on hyvä vielä tänäkin päivänä, vaikka tutkijat ovatkin osoittaneet, että Ptolemaios vähättelee vihamiestensä saavutuksia ja suurentelee omiaan. Ptolemaios ja Aristobulos kirjoittivat samoihin aikoihin, ja molempien teoksia voidaan pitää eräänlaisina hovihistorioina. Ptolemaioksen teos kertoo tapahtumista v. 335 eaa. alkaen, mahdollisesti jo aiemmista. Hänen teoksensa käsitteli pääasiassa sotatoimia. Ptolemaioksen kuva Aleksanterista oli hyvä ja positiivinen.

Aristobulos Kassandreialainen

Aristobulos kulki Aleksanterin mukana sotaretkillä, ja toimi arkkitehtinä ja insinöörinä. Aristobulos sai mm. tehtäväkseen jälleenrakentaa Kyyros Suuren vaurioituneen haudan. Aristobulos, samoin kuin Ptolemaios, kirjoitti teoksensa vanhalla iällä, ns. Pseudo-Lukianoksen mukaan 84-vuotiaana. Aristobuloksen teos sisälsi runsaasti maantieteeseen liittyviä yksityiskohtia, mutta hän jätti mainitsematta monia negatiivisia asioita Aleksanterista. Arrianos, ja myös useat nykytutkijat kuten esim. Tarn, pitävät häntä arvossa.

Aristobuloksen teos oli Aleksanteria imarteleva, ja siitä syystä Aristobulos saikin lisänimen “Kolax”, imartelija. Aristobulos korosti erityisesti Aleksanterin tapaa kohdella vangiksi jäänyttä Persian kuninkaan perhettä. Aristobulos väitti teoksessaan myös, ettei Aleksanteri juonut paljon alkoholia.

Kleitarkhos

Aleksandrialainen Kleitarkhos kirjoitti Aleksanteria käsittelevän teoksen pian tämän kuoleman jälkeen. Kleitarkhos ei luultavasti ollut mukana Aleksanterin sotaretkillä. Plinius vanhemman mukaan Kleitarkhos oli Babyloniassa kun Aleksanteri otti vastaan roomalaisten lähetystön. Todennäköisesti Kleitarkhos kirjoitti teoksensa ennen Ptolemaiosta, sen jälkeen kun Ptolemaios oli antanut tuoda Aleksanterin ruumiin Aleksandriaan. Kleitarkhos luultavasti käytti päälähteenään Kallistheneen historiaa, joka päättyi vuoteen 329 eaa. Hän käytti myös lähteenään Nearkhosta, joka oli Aleksanterin laivastopäällikkö ja lapsuudenystävä. Nearkhos kirjoitti teoksen merimatkasta Intiasta Persianlahdelle. Aleksandriassa asui paljon kreikkalaisia ja makedonialaisia, jotka olivat olleet mukana Aleksanterin sotaretkillä ja Kleitarkhoksen uskotaan haastatelleen heitä.

Kleitarkhoksen teoksen on sanottu olleen viihdyttävä, mutta jossain määrin sensaatiohakuinen. Rooman valtakunnassa se oli suosituin Aleksanteria käsittelevä teos. Diodoros ja Curtius käyttivät Kleitarkhosta lähteenään ja siteeraavat Kleitarkhosta melkein sanatarkasti. Diodoroksen ja Curtiuksen välityksellä on säilynyt Kleitarkhoksen kuvauksia tapahtumista, jotka muuten olisivat hävinneet. Kleitarkhoksen teosta ja sitä lähteenään käyttäneitä Diodorosta ja Curtiusta kutsutaan yleisesti “Vulgataksi” eli yleiseksi versioksi.

Kleitarkhos kuvasi Aleksanterin nuorena kuninkaana, joka jatkuvan hyvän onnensa vuoksi muuttui tyranniksi, alkoholistiksi ja murhaajaksi. Kleitarkhoksen mukaan Dareioksen kuoleman jälkeen Aleksanteria ei pidätellyt enää mikään. Nykyhistorioitsijoiden mukaan Aleksanterin käytös muuttui pääasiassa siitä syystä, että hänen oli käyttäydyttävä kuin persialainen kuningas, jotta hän voisi hallita uusia alamaisiaan. Kleitarkhos halusi kertoa hyvän ja viihdyttävän tarinan ja unohti joskus historialliset tosiasiat.

Delfoista löytynyt patsas, jonka uskotaan esittävän Plutarkhosta.

Aleksanteri kirjallisissa lähteissä osa 1.

Hävinneet aikalaislähteet

Monet Aleksanterin aikana eläneistä henkilöistä kirjoittivat häntä käsitteleviä teoksia. Aleksanterista kirjoittivat Kallisthenes, joka oli Aleksanterin hovihistorioitsija. Ptolemaios, Aleksanterin henkivartija, josta myöhemmin tuli Egyptin faarao. Nearkhos, joka toimi laivaston komentajana, sekä arkkitehti ja insinööri Aristobulos Kassandrealainen. Vanhimpiin lähteisiin kuuluvat myös Kleitarkhoksen kirjoitukset. Kaikki alkuperäiset kirjoitukset ovat valitettavasti kadonneet, eikä niistä ole enää jäljellä kuin sitaatteja myöhemmissä teoksissa.

Aloitan tämän ensimmäisen osan kertomalla hiukan Aleksanterin kirjeistä ja hovipäiväkirjoista.

Aleksanteri kävi kirjeenvaihtoa useiden henkilöiden kanssa. Aleksanteri kirjoitti mm. äidilleen Olympiaalle, käskynhaltijalleen Antipatrokselle ja kuningas Dareiokselle. Osa kirjeistä säilyi jälkipolville. Myöhemmät kirjoittajat ovat käyttäneet niitä lähteinään. Osa kirjeistä mahdollisesti löytyi Aleksanterin hovipäiväkirjoista, jotka käsittelivät mm. diplomaattisia neuvotteluja. Plutarkhos mainitsee yli kolmekymmentä eri kirjettä teoksissaan. Plutarkhos piti kirjeitä aitoina.

Aleksanteri kirjoitti opettajalleen Aristoteleelle suorasukaisen kirjeen:

Aleksanteri tervehtii Aristotelesta. Julkaistessasi vain suullisiksi tarkoitettuja luentojasi et ole tehnyt oikein. Mikä meitä enää erottaa muista, kun ne opit, joiden hyvää satoa olemme korjanneet, tulevat kaikkien yhteisiksi. Minä toden totta haluan olla muita etevämpi mieluimmin korkeampien asiain tietämyksessä kuin valtani perusteella. Voi hyvin.

-Plutarkhos, Kuuluisien Miesten Elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Hovipäiväkirjat, efemerides, kertoivat Aleksanterin jokapäiväisistä toimista. Hovipäiväkirjat ovat Aleksanterin kirjurin Eumenes Kardialaisen käsialaa. Plutarkhos ja Arrianos siteeraavat hovipäiväkirjoja kertoessaan Aleksanterin viimeisten päivien tapahtumista. Yleisen käsityksen mukaan Ptolemaios on käyttänyt päiväkirjoja lähteenään kirjoittaessaan omaa Aleksanteri elämäkertaansa. Ptolemaiosta on tästä syystä pidetty luotettavana lähteenä. Tätä oletusta vastaan on kuitenkin esitetty kritiikkiä. Professori Lionel Pearson (1908-1988) esitti, että päiväkirjat olisivat hellenistisellä ajalla tehty väärennös, joka oli laitettu Eumeneen nimiin. Tätä näkemystä kannatti myös professori Peter Brunt. On myös väitetty, että hovipäiväkirjat perustuisivat Babylonialaisiin asiakirjoihin. Erään toisen teorian mukaan ne olivat Eumeneen kirjoittamia, mutta ne oli tarkoitettu propagandaksi ja ne käsittelivät ainoastaan Aleksanterin viimeisiä päiviä.

Plutarkhoksen ja Arrianoksen versiot Aleksanterin kuolemasta eroavat jonkin verran toisistaan.

Daisioksen kuun 18. päivänä. Kuningas nukkui kuumeen takia kylpyhuoneessaan…20. päivä Kuningas kylpi ja uhrasi tavanmukaisen uhrin…24. päivä Kovassa kuumeessa, uhrasi jumalille paareilla alttarin ääreen kannettuna…25. päivä Kuningas siirrettiin paareilla joen toisella rannalla olevaan palatsiin, jossa hän vähän nukkui, mutta kuume ei laskenut…26. päivä Luullen hänen kuolleen makedonialaiset kokoontuivat palatsin porttien edustalle ja vaativat uhkaavasti huutaen kuninkaan ystäviä päästämään heidät vainajaa näkemään. Kun ovet avattiin, he yksitellen vain mekko yllään kulkivat vuoteen ohitse. Kahdenkymmenenkahdeksannen päivän vastaisena yönä hän kuoli. Se, mitä tässä on mainittu, on melkein sanasta sanaan päiväkirjasta

– Plutarkhos, Kuuluisien Miesten Elämäkertoja, Aleksanteri Suuri-

Plutarkhoksen kertoo Aleksanterin sairaudesta päivä päivältä ja kertoo siteeraavansa päiväkirjoja melkein suoraan. Arrianos taas käyttää lähteenään Ptolemaiosta, joka mahdollisesti käytti hovipäiväkirjoja omana lähteenään, sekä Aristobulosta. Plutarkhoksen ja Arrianoksen versiot eroavat Aleksanterin sairauden kronologiassa.

Aleksanteri Suuren hauta

Julius Caesar Aleksanteri Suuren haudalla. Gustave Courtoisin (1852-1923) maalaus vuodelta 1878. Musée de Vesoul, Pariisi.

Aleksanterin kuoleman jälkeen kiista sotapäällikköjen kesken syttyi niin nopeasti, että Aleksanterin ruumis unohtui kuudeksi päiväksi Babylonian kuumaan säähän. Kun vainajaa lopulta alettiin käsitellä, ruumiin huomattiin olevan ihmeellisen hyvin säilynyt, ja niin egyptiläiset ja kaldealaiset balsamoijat, voitettuaan pelkonsa koskea jumalaan, onnistuivat käsittelemään Aleksanterin ruumiin ja peittämään sen hajusteilla. Eläessään Aleksanteri oli ilmaissut toiveensa tulla haudatuksi Siwan keitaalle Ammonin pyhäkköön. Poliittisista syistä sotapäälliköt päättivät kuitenkin siirtää kuolinpaarit Makedoniaan komeilla hautajaisvaunuilla, joita veti kuusikymmentäneljä muulia. Mutta Ptolemaios pysäytti kuljetuksen lahjottuaan siitä vastanneet upseerit ja käänsi sen kohti Egyptin Alexandriaa, uuden valtakuntansa pääkaupunkia. Siellä hän laski entisen päällikönsä monumentaaliseen hautaan sukuaan varten varatussa katakombissa, jossa saattoi katsella läpikuultavassa alabasterisarkofagissa lepäävää valloittajan säilynyttä ruumista. Lukuisten sotien aikana, jotka ravistelivat Egyptiä ja Välimeren piiriä, hauta jäi kuitenkin raunioiden alle ja unohtui lopullisesti.