Alexander The Great Coins Found in Amphipolis Tomb

Coins depicting the face of Alexander the Great were discovered inside the Amphipolis tomb, Greece, announced head of excavations Katerina Peristeri during a press conference on Saturday.

Peristeri said that the coins are dated around the 2nd century B.C., the era of the last Macedonian kings. The coins will be photographed to be shown to the public after they are cleaned. Another important finding was painted pottery that belongs to the 4th century B.C. “We have so many pottery pieces we have hardly counted them,” Peristeri said.

Meanwhile, the suspense continues on who is buried in the magnificent tomb, the largest archaeological burial monument in Greece. Reporters asked several questions on the identity of the skeleton found and the condition it was found in. “The bones were found inside and outside the burial pit,” said General Secretary of Culture Lina Mendoni. “The skull was quite some distance away from the pit, the lower jaw was just outside the pit and the largest part of the skeleton was inside the pit. A close look shows that the legs and arms are almost intact, rib bones and parts of the spine as well as the pelvic bones are in fragmentary condition, therefore it is impossible for archaeologists to say if they belong to a man or a woman.”

The depictions of human shapes and the inscriptions on the epistyle and other marble plates that may give more clues on the identity of the dead will be studied via ultraviolet rays, a process that has not started yet.

According to culture ministry officials, the monument was originally open to the public. It is estimated that it was looted some time during the Roman era and then it was sealed. They also said that there are no signs that Christians ever entered the tomb.

Source: Greek Reporter

Advertisements

Millainen Oli Todellinen Aleksanteri Suuri?

Aleksanteri Suuri, marmori, kopio Lysippoksen alkuperäisestä patsaasta. Patsaan on kerrottu löytyneen Aleksandriasta, Egyptistä. Patsas on esillä Glyptoteket museossa Kööpenhaminassa. Valokuva: Carole Raddato.

Aleksanteri kuoli ollessaan valtavan imperiumin hallitsija. Hänen valtakuntansa ulottui Euroopasta Intian niemimaalle. Vaikka se hajosi diadokien aikana, hänen valloituksillaan oli pitkäaikaisia kulttuurisia vaikutuksia. Koska Aleksanteri halusi turvata valtakuntansa ja koska hän uskoi kulttuurin ja hallinnon tarkoittavan kreikkalaistyylisiä kaupunkeja, hän rakensi siirtokuntia sotaretkiensä aikana. Ympäri Aasiaa on seitsemänkymmentä paikkaa, joiden väitetään olevan Aleksanterin perustamia ja joista monet kantavat hänen nimeään, kuten Alexandria Egyptissä, Iskenderun Turkissa, Iskandarija Irakissa ja Induksen Aleksandria (Aleksandria Bukefalos) Pakistanissa. Nämä saattavat olla Aleksanterin pysyvin perintö maailmalle. Näiden kaupunkien ja hovinsa avulla Aleksanteri esitteli kreikan kieltä ja tapoja aasialaisille. Monilla Aleksanterin valtakunnan alueilla hellenistinen kulttuuri kukoisti ja vaikutti taiteeseen, arkkitehtuuriin, uskontoon ja filosofiaan. Kreikan kielestä tuli sivistyneen maailman yleiskieli, jota opettelivat kaikki, jotka halusivat menestyä. Roomalaiset käyttivät sitä älyllisessä keskustelussa ja sitä käytettiin indokreikkalaisissa piirtokirjoituksissa sekä heprealaisissa uskonnollisissa teksteissä.

Ihminen, joka saavutti niin paljon, niin nopeasti ja niin nuorena kuin Aleksanteri, oli innoituksen lähde muille eteenpäin pyrkiville yksilöille. Nämä yrittivät jäljitellä hänen saavutuksiaan tai käyttää todellisia tai kuviteltuja yhteyksiä suurmieheen oman kunnianhimonsa toteuttamiseksi. Seuraajista kaikki ymmärsivät sen, miten tärkeää oli osoittaa heillä olevan yhteys Aleksanteriin. Perdiccas ryhtyi toimenpiteisiin tullakseen sijaishallitsijaksi, jolloin hän hallitsisi Aleksanterin virallisten kruununperijöiden puolesta. Ptolemaios taas otti haltuunsa Aleksanterin ruumiin ja sen sijaan, että olisi lähettänyt sen Siwaan, kuten oli sovittu, hän laittoi sen esille Memfisiin ja sitten Aleksandriaan, missä se oli nähtävillä vielä 300 vuotta myöhemmin. Itselleen luomissa valtakunnissa seuraajat löivät rahoja, joissa heidät oli kuvattu Aleksanterin näköisinä.

Etenkin roomalaiset ihailivat Aleksanteria ja monet halusivat tulla yhdistetyksi häneen. Julius Caesarin sanotaan itkeneen nähdessään Aleksanterin patsaan ja valittaneen, ettei hän ole edes alkua pitemmällä verrattuna Aleksanterin tekoihin. Pompeius Suuri pukeutui Aleksanterin viittaan kun taas Augustus matkusti Aleksandriaan laskemaan seppeleen Aleksanterin arkulle. Myöhemmin keisari Caligula otti Aleksanterin haarniskan tämän haudasta ja pukeutui siihen.

Lähdekirjallisuutta

Aleksanteria ei koskaan pystytä ihmisenä täysin ymmärtämään ja hänen suunnitelmansa uusista valloituksista ja aikomuksistaan keihäällä voitetun valtakuntansa suhteen ovat jääneet kauas menneisyyteen. Nykyajan historoitsijat suhtautuvat häneen vaihtelevasti ja näin tulee olemaan jatkossakin, koska saatavilla oleva tieto ei pysty vastaamaan moniin kysymyksiin joita jopa herää silloin kun hänen elämäänsä tarkastellaan vain pintapuolisesti. Ensijaiset lähteet joiden kirjoittajat tunsivat Aleksanterin tai jotka keräsivät tietoa aikalaisilta, ovat muutamaa katkelmaa lukuun ottamatta kadonneet. Aleksanterin aikalaiset, joiden tiedetään kirjoittaneen tekstejä hänen elämästään ovat Kallisthenes, Ptolemaios, Aristobulos, Nearkhos ja Onesikritos. Muita vaikutteita antaneita tekstejä ovat kirjoittaneet Kleitarkhos ja Timagenes. Näiden puuttuessa käytettävissä on viisi säilynyttä lähdettä Aleksanterin elämästä, jotka perustuvat alkuperäislähteisiin eli Arrianoksen, Curtius Rufuksen, Plutarkhoksen, Diodoros Sisilialaisen ja Justinianuksen tekstit.

Arrianos oli kotoisin Bithynian Nikomediasta Vähästä-Aasiasta. Hän kirjoitti Aleksanterin historian 100-luvun ensimmäisellä puoliskolla jälkeen ajanlaskun alun. Arrian oli sotilas, joka otti malli Ksenofonista. Arrianoksen historiaa pidetään usein kaikkein luotettavimpana kuvauksena Aleksanterista, koska hän käytti Ptolemaioksen ja Aristobuloksen aikalaislähteitä. Tämä yhdessä pikkutarkan ja johdonmukaisen tyylin kanssa on tehnyt hänestä oppineiden arvostaman. Diodoros Sisilialainen kirjoitti teoksensa ensimmäisen vuosisadan lopulla jaa. Hän käytti Kleitarkhosta, joka oli koonnut ensi käden lähteisiin perustuvia muistiinpanoja Aleksanterista vuoden 300 eaa. tienoilla. Diodorosta pidetään usein aikaisempien historioitsijoiden kritiikittömänä kokoajana, vaikka tämä voikin olla liioittelevan kova arvio. Plutarkhos käytti Aleksanterin elämä- teoksessaan myös Kleitarkhosta ja muita lähteitä. Teos on elämäkerta, jossa on myös moralisoivia asenteita ja anekdootteja. Tästä huolimatta sekä Plutarkhos että Diodoros ovat käyttökelpoisia tasapainottajia Arrianoksen siistille ja varman hovikeskeiselle historiankirjoitukselle. Justianuksen noin vuonna 200 jaa. kirjoitettu Pompeius Troguksen yleisen historian tiivistelmä on lyhennelmä aikaisemmasta Pompeius Troguksen historian yleisesityksestä. Se näyttää perustuvan samaan perinteeseen, josta Diodoros ja Plutarkhos lainaavat. Pompeius Trogus oli kotoisin Etelä-Galliasta. Curtius Rufus oli reettori, joka kirjoitti Aleksanterin historian kymmenessä kirjassa 50-luvulla jaa. roomalaisille lukijoille. Se perustuu osin Kleitarkhoksen teokseen. Teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa eivät ole säilyneet ja muistakin puuttuu osia. Curtius Rufus ei ollut kriittinen historioitsija. Hän haluaa viihdyttää lukijoitaan ja kiinnittää huomiota Aleksanterin persoonallisuuteen ja muokkaa, jättää pois ja sivuuttaa kronologiaa. Hän ei sepitä tarinoita paitsi kertomukseen lisättyjen puheiden ja kirjeiden kohdalla. Koska kirjoittajat käyttävät ja arvioivat eri lähteitä eri tavoin ja tietyt yksityiskohdat ovat epävarmoja, historiat antavat vaihtelevan kuvan sekä Aleksanterin elämän yksityiskohdista että pääasioista. Tarina tai perinne, jota kirjoittaja yrittää välittää tai jatkaa, sekä hänen kirjoituksensa lajityyppi vaikuttavat tekstiin ja kaikki olemassa olevat lähteet sisältävät jonkin verran uudelleen kerrontaa ja osin silkkaa fantasiaa.

Tämä mielikuvituksellinen teos esittää Aleksanteria tutkimassa merta lasisessa sukelluskellossa kissan ja kukon kanssa. Kuva on peräisin 1400-luvun käsikirjoituksesta “Le Livre et la vraye histoire du bon roy Alexandre”, jota nykyisin säilytetään British Libraryssa. Aleksanteria koskevat legendat ja myytit ovat levinneet laajalle hänen kuolemansa jälkeen yli 2000 vuoden ajan.

Aleksanterin henkilöön kohdistunut ihailu alkoi jo hänen eläessään voimistua niistä myyteistä ja tarinoista, joita hän hovinsa kanssa laittoi liikkeelle. Aleksanterin esimerkiksi kerrotaan olleen myyttisten amatsonien kuningattaren rakastaja. Eksoottiset ja värikkäät tilanteet, mahtavat taistelut, hänen miestensä kestävyys ja sitkeys tuhansien kilometrien päässä kotoa, hoviskandaalit sekä kapinat ja salaliitot hänen hallintonsa lopussa. Nämä kaikki ovat olleet hedelmällinen kasvualusta legendoille ja myyteille vuosisatojen ajan.

Aleksanteri on ollut kautta Euroopan legendaarinen sankari, joka esiintyy monessa kansansadussa Kreikassa ja muualla. Muutamia vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen kirjoitettiin tai toimitettiin Aleksanteria käsittelevistä kertomuksista Romanttinen kertomus Aleksanterista. Tätä tekstiä toimitettiin ja laajennettiin koko antiikin ajan ja keskiajalla. Myöhäisantiikin aikaan siitä tehtiin latinan- ja syyriankieliset käännökset. Näistä kehitettiin versioita kaikille Euroopan ja Lähi-Idän pääkielille ja se oli esimodernin ajan luetuimpia kirjoja. Samalla tavoin kuin häntä edeltäneet akhaimenidikuninkaat, Aleksanteri mainitaan Raamatussa. Danielin kirjan profetiassa viitataan Kreikan kuninkaaseen, joka alistaa meedialaiset ja persialaiset ja jonka kuningaskunta hajoaa neljäksi. Myös Ensimmäisessä Makkabealaisten kirjassa on lyhyt kuvaus hänen elämästään.

Hän on sankari myös suuressa osassa Lounais-ja Keski-Aasiaa ja hänet tunnetaan nimellä Iskander tai Iskander Zulkarnain. Zarathustralaiset tuntevat hänen “kirottuna Aleksanterina”, heidän valtakuntansa valloittajana ja Persepoliksen tuhoajana. Firdausin Shahnama, joka on yksi vanhimmista modernilla persialla kirjoitetuista kirjoista, on eeppinen runoelma, joka on kirjoitettu noin vuonna 1000 jaa. Siinä Aleksanterin tarina noudattelee Iranin myyttistä historiaa ja hänen sanotaan olevan Persian kuninkaan ja roomalaiskuningas Filippoksen tyttären poika. Hän on mahdollisesti kuvattu Koraanissa nimellä “Kaksisarvinen”, vaikka tästä on kiistelty kauan. Iskandarnama yhdistelee persialaista traditiota makedonialaiskuninkaasta ja Romanttinen kertomus Aleksanterista-teoksen tarinoita.

Aleksanteri on ollut esillä jatkuvasti kulttuurissa ja kirjallisuudessa meidän päiviimme saakka. Hän on inspiroinut taidetta ja kuvanveistoa vuosisatojen ajan. Monet nykyajan romaanit, musiikki, Hollywood elokuvat, televisio-ohjelmat ja tietokonepelit käsittelevät Aleksanteria. Hänen kykynsä lumota ja hämmentää ei näytä heikentyvän.

Antiikin Pellan rauniot. Pella oli Antiikin Kreikan aikana Makedonian valtakunnan pääkaupunki, sekä sen ympärillä ollut maakunta. Aleksanteri syntyi Pellassa vuonna 356 eaa.

Aleksanteri Suuresta tuli myytti jo hänen eläessään, ja kuollessaan täysin yllättäen ja odottamatta vain hieman alle 33-vuotiaana, Aleksanterista tuli legenda, sankari, jonka nimi säilyy ihmisten mielissä vuosisadoista ja vuosituhansista toiseen. Aleksanteri Suuri on yksi niistä historian henkilöistä, jotka jäävät ikuisesti mysteerien ympäröiväksi.

Aleksanterin elämä ja ja hänen yli-inhimilliset urotekonsa, jotka 13 vuoden aikana tekivät hänestä maailman mahtavimman hallitsijan, ovat välittyneet meille lukemattomista historiankirjoista. Mutta mikä niistä antaa meille luotettavaa tietoa todellisesta Aleksanterista? On hyvin vaikeaa arvostella kriittisesti näitä tekstejä, joissa totuus ja taru kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa. Tulee myös muistaa, että Aleksanterin persoona oli niin monimuotoinen, ettei sille ole olemassa yksinkertaista määritelmää.

Mutta millainen sitten oli todellinen Aleksanteri? On pohdittu oliko Aleksanteri kova, päättäväinen, kunnianhimoinen ja mahtava soturi? Oliko hän kenties synkkä ja kostonhimoinen monarkki vai sivistynyt kuningas, jota alaiset palvoivat? Oliko Aleksanteri Aristoteleen oppilas, joka kykeni rationaaliseen ajatteluun vai henkevä mystikko, joka piti itseään Zeus-jumalan poikana? Todenäköisesti Aleksanteri oli kaikkea tätä ja vielä paljon muutakin. Nykyajan historioitsijat ovat tuoneet esiin eri piirteitä hänen olemuksestaan, nimeten hänet mieheksi, joka yksin muutti historian kulkua. Aleksanteria on pidetty sivistäjä-sankarina, joka oikeutti kolonisaation ideologian tai päinvastoin ensimmäiseksi laajamittaisen kansanmurhan teoreetikoksi. Viime vuosina näyttää saaneen tukea se kritiikki, joka on pyrkinyt osoittamaan Aleksanterin rajallisuuden ja hänen poliittisen ohjelmansa vakavat seuraukset. Emme voi kieltää sitä seikkaa, että Aleksanteri useaan otteeseen vakiinnutti valtansa terrorilla tai suorastaan suunnitelmallisella kansanmurhalla. Yhtä ilmiselvää on kuitenkin myös se, että Aleksanterin politiikka ei perustunut yhden kulttuurin tai rodun ylivaltaan, vaan kulttuurien ja uskontojen sekoitukseen, mikä oli viisasta ja kaukonäköistä.

Aleksanteri Suuressa yhdistyvät sekä valot että varjot. Ehkä me voimme löytää todellisen Aleksanterin juuri näiden valojen ja varjojen, todellisen kunnian ja alhaisuuden välisistä vaihteluista. Vuosisatoja eläneiden tarinoiden joukosta me voimme etsiä ja löytää todellisia jälkiä nuoresta maailmanvalloittajasta. Miehestä, jota sanotaan historian suurimmaksi sotapäälliköksi.

Aleksanteri Suuren ratsastajapatsas Thessalonikissa, Kreikassa. Valokuva: Bantonis.

The Dying Alexander (Detail)

Head of The Dying Alexander (detail) , 17th-18th century copy after the famous antique marble head in the Uffizi, Florence

A dark mist crossed the sky, and a bolt of lightning was seen to fall from heaven into the sea, and with it a great eagle. And the bronze statue of Arimazd in Babylon quivered; and the lightning ascended into heaven, and the eagle went with it, taking with it a radiant star. And when the star disappeared in the sky, Alexander too had shut his eyes

The Legend had begun.

~The Nature of Alexander by Mary Renault~

Aleksanterin Armeija : Armeijan Organisaatio

Roomalainen pronssikopio Aleksanteri Suuren patsaasta. Viittaa mahdollisesti alkuperäiseen veistosryhmään, jonka Aleksanteri tilasi kuvanveistäjältään Lysippokselta kunnioitaakseen 25 Granikoksessa kaatunutta toveriaan. Pystyyn noussutta hevosta tukeva peräsin viittaa Granikosjoen ylitykseen.

Aleksanterin armeijaa johti hovi, joka matkusti aina Aleksanterin mukana. Hovi muodostui noin sadasta hovimiehestä, joista käytettiin nimitystä “henkilökohtaiset toverit”. Hellenistisenä aikana oli tapana, että kuningas antoi hovimiehilleen purppuranpunaiset viitat merkiksi heidän asemastaan. Tämä käytäntö on luotu jo Aleksanterin hallintokaudella. Aleksanteri pukeutui taisteluissa joskus koristeelliseen pukuun mutta yleensä hänellä oli tapana käyttää toveriratsuväen upseerin univormua.Ns. Aleksanteri mosaiikissa näemme hänet pukeutuneena sellaiseen, mutta hänellä on henkilökohtaisen toverin kultareunuksinen purppuranpunainen viitta, eikä tavallista joukko-osastoviittaa.

Aleksanteri johti joukkojaan kuninkaallisesta teltasta, joka oli erittäin vaikuttava ja jossa oli sotaneuvostoa varten oma osasto mikä mahdollisesti oli erillään teltan pääosasta. Teltassa oli myös aula, jonka ohi kukaan ei voinut kulkea ohittamatta kuninkaallisista hovimiestä Kharesta ja asevarasto, joka mahdollisesti sijaitsi erillään pääteltasta. Aleksanterin asunto sijaitsi aulan takana. Teltan pystyttämistä varten oli oma ryhmänsä, jota johti makedonialainen nimeltä Proksenos. Aleksanterista huolehti hänen kamariherransa ja kuninkaallista telttaa vartioi henkivartiokaartin sotilas. Alueen puolustuksesta vastasi hypaspistai-joukkojen (jalkaväen huippuyksikkö) erillisosasto. Aleksanterilla oli mukanaan myös ennustaja, joka laati ennustuksia ennen taisteluita.

Keväällä 334 eaa. Aleksanteri toi Aasiaan armeijansa, joka oli kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Sen perustana oli makedonialainen armeija, mutta tähän joukkoon oli lisätty joukko-osastoja Makedonian naapuruston vasallivaltioista : paionialaisia, agriaaneja, triballeja, odryyseja ja illyrialaisia. Aleksanteri oli myös Thessalian armeijan ylipäällikkö ja Korintin liiton johtaja joten Kreikan kaupunkivaltiot antoivat Aleksanterin käyttöön sekä jalkaväen että ratsuväen joukkoosastoja ja laivoja omista laivastoistaan. Joukkojen lukumäärää lisättiin myös käyttämällä palkkasotureita. Suurin osa palkkasotureista oli kreikkalaisia. Armeijassa mukana olleiden kansallisuuksien välillä oli ollut aiempia erimielisyyksiä ja kommunikoiminen ryhmien välillä oli kielivaikeuksien takia vaikeaa joten jännitteet eri kansanryhmien välillä yritettiin pitää kurissa jotta armeija pystyi täyttämään tehtävänsä.

Yksityiskohta Pompeiista löydetystä ns. Aleksanteri mosaiikista.

Ylimpänä armeijan hierarkiassa olivat esikuntaupseerit, kuninkaallinen henkivartiokaarti ja muut päälliköt. Armeija oli etenkin sotaretkien aikana jaettu moneen divisioonaan (moirai), joista jokaisen johtoon nimitettiin komentaja. Tavallisesti komentajat säilyttivät myös yksittäiset taksikset komennossaan joten monia jalkaväen taksiksia johtivat komentajat eivätkä taksiarkit. Komentajien alapuolella hierarkiassa olivat loput upseerit, jotka oli valikoitu makedonialaisista ylimystöperheistä. Joukko-osastojen johtaminen oli ikään kuin perheasia. Useat yksiköiden komentajat näyttävät olleen niiden alueiden merkittävien sukujen jäseniä, joilta yksiköiden miehet oli otettu. Johto oli keskitetty. Aleksanteri itse antoi henkilökohtaisesti käskyt armeijalle. Käskyjen välittämiseen käytettiin merkinantotorvea, ensin Aleksanterin oma torvensoittaja soitti signaalin, jonka sitten eri joukko-osastojen soittajat toistivat.

Aleksanterin valtakunnan asioista huolehti kanslia, joka oli jaettu osastoihin, joista jokaista johti kuninkaallinen ministeri, joka oli arvoltaan verrattavissa kuninkaalliseen henkivartijaan. Armeijaministeriöstä oli vastuussa Eumenes Kardialainen. Siitä huolimatta, että kanslian jäsenet olivat päteviä miehiä ja jopa Aleksanterin henkilökohtaisia tovereita, heidän osallistumisensa kenttäjohtoon oli rajoittunutta joko syntyperän epäselvyyden tai fyysisten sairauksien takia. Tästä syystä heitä väheksyttiin upseerien keskuudessa. Armeijaministeriö sijaitsi kuninkaallisen armeijaministerin teltassa, jossa säilytettiin kopioita kaikesta armeijaa koskevasta kirjeenvaihdosta sekä kaikista armeijan asiakirjoista. Asiakirjahallinnon perustana olivat kutsuntaluettelot ja ohjesäännöt, jotka määrittelivät jokaisen yksilön vahvuuden. Myös palkka, varusteet sekä täydennysjoukot määräytyivät niiden mukaan kuten joskus myös ruoka-annokset ja ylennykset. Aseet, haarniskat, vaatetus, juoma-astiat ja kantojuhdat jaettiin ajoittaisena yleisenä jakona eikä pysyvästi yksi jokaiselle periaatteella. Varusvarastot on ilmeisesti pidetty keskitetysti kuormastossa. Jalkaväessä varastot oli jaettu 256 miehen yksiköiden eli lochoiden mukaan. Ratsuväessä yksikköinä olivat ilai (eskadroonat) ja hekatostuas (kenturio). Varusteiden jako oli yksiköiden sotilaspalvelijoiden tehtävä.

Sotilasneuvosto oli jaettu useiksi osastoiksi, joiden johdossa oli ministeri apunaan joukko tarkastajia. Tietoja on löydetty ratsuväkiministeristä ja Egyptin palkkasoturiministeristä, jolla oli kaksi tarkastajaa alaisenaan. Samoin on löydetty mainintoja siitä, että tarkastajia on määrätty erikoistehtäviin johtamaan maakuntien sotilasvoimia.

Lähde : Ruth Sheppard : Alexander The Great at War

New Alexander The Great-Era Tomb Found in Vergina

An unlooted tomb that appears to belong to a man who died during the Alexander the Great era has been unearthed in Vergina, northern Greece, where the tomb of Philip II was found.

Archaeologist Angeliki Kottaridi who is the head of the excavation suggests that the tomb in Aagae, as Vergina was called in ancient times, is unlooted because they found impressive burial offerings, with a gold-plated bronze vessel and a gold-plated bronze wreath among them.

Read more : Greek Reporter

Marble portrait of Alexander The Great

Youthful image of the conqueror king

Hellenistic Greek, 2nd-1st century BC, Said to be from Alexandria, Egypt

Literary sources tell us, though perhaps not reliably, that Alexander (reigned 336-323 BC) chose only a few artists to produce his image, and famous names such as the sculptor Lysippos and the painter Apelles were associated with his portraiture. Though none of the famous images have been recovered, many sculptures in different materials, as well as portraits on gemstones and coins, survive. These were mostly produced long after Alexander’s death and while the portraits follow similar general characteristics, they also vary in style.

Alexander was always shown clean-shaven, which was an innovation: all previous portraits of Greek statesmen or rulers had beards. This royal fashion lasted for almost five hundred years and almost all of the Hellenistic kings and Roman emperors until Hadrian were portrayed beardless. Alexander was the first king to wear the all-important royal diadem, a band of cloth tied around the hair that was to become the symbol of Hellenistic kingship.

Earlier portraits of Alexander, in heroic style, look more mature than the portraits made after his death, such as this example. These show a more youthful, though perhaps more god-like character. He has longer hair, a more dynamic tilt of the head and an upward gaze, resembling his description in literary sources.

This head was acquired in Alexandria, the city founded by Alexander in 331 BC, and the location of his tomb. Alexandria was also the capital of the longest surviving Hellenistic dynasty, the Ptolemies. From the time of the reign of Ptolemy I Soter (‘Saviour’) (305-282 BC), Alexander was worshipped as a god and the forefather of the dynasty.

Source : British Museum

Alexander The Great

Alexander The Great, Greek, late 4th-3rd century BC, Alexandria, Egypt (Place of Discovery)

The head and shoulders are meant to be seen in a three-quarter view. The back of the head and shoulders are flattened in two planes that meet at an angle behind the neck. A single groove, used for attachment, cuts vertically through both surfaces. The top of the head is also flat; the remains of a wooden pin suggest that the top part of the head was made of a separate piece of ivory attached with the pin. The bust probably ornamented the fulcrum, or headrest, or a couch. The upswept hair falling back from the low, furrowed forehead, the large deep-set eyes with upward gaze, and the full lips conform to the descriptions of Alexander the Great and to other known representations of him. The closest comparision with this piece is a tiny ivory head (now at the National Gallery of Art in Washington, D. C.) identified as Alexander found in a royal tomb at Vergina in northern Greece and thought to have ornamented, together with other ivory heads, the bier of the man buried in the tomb. A direct comparison of the Walters head with large-scale photographes of the Vergina head shows striking ismilarities in the physiognomy of the features and the artistic style of representation, suggesting that the two are close in date. The Walters head is said to come from Alexandria. During the feuding that followed Alexander’s death in Babylon, the ablest of his generals, Ptolemy, managed to acquire Alexander’s body for burial in the city named in his honor. The Walters head could have ornamented a funeral couch in the same fashion as heads from the Vergina tomb.

Source : The Walters Art Museum

Hephaestion

Hephaestion, Prado Museo, Madrid

Hephaestion, Amyntorin poika, oli makedonialainen sotapäällikkö ja Aleksanterin sydänystävä lapsuudesta saakka. Teini-ikäisinä he olivat olleet yhdessä Miezassa, jossa filosofi Aristoteles opetti Aleksanteria. Aleksanteria ja Hephaestionia on verrattu Akhilleeseen ja Patroklokseen. Heitä on pidetty sydänystävinä ja rakastajina kuuluisien edeltäjiensä tavoin.

Aleksanteri edisti Hephaestionin uraa siitä huolimatta, että Hephaestionilla oli puutteelliset johtajan ominaisuudet ja vähäiset sotilaalliset taidot. Hephaestion oli kuitenkin taitava organisoija, ja Aleksanteri antoi hänen hoidettavakseen useita logistisia tehtäviä kuten esim. varastojen ylläpidon, varusteiden kuljetuksen, sillanrakennuksen ja siirtokuntien perustamisen. Aasian sotaretkellä Hephaestion hoiti monia tärkeitä tehtäviä ja tuki Aleksanterin pyrkimyksiä tasa-arvon luomiseksi voittajien ja voitettujen välillä.

Hephaestion oli niin lähellä Aleksanteria, että Dareioksen äiti, nähtyään miehet yhdessä, luuli Hephaestionia Aleksanteriksi hänen ylvään ja kuninkaallisen ulkomuotonsa vuoksi. Aleksanteri ei tästä pahastunut vaan totesi, että “myös Hephaestion on Aleksanteri”. Vuosien kuluessa heidän kiintymyksensä syventyi entisestään. Susan hääjuhlissa Aleksanteri halusi tehdä Hephaestionista sukulaisensa ja antoi tälle yhden Dareios III:n tyttäristä. Pian tämän jälkeen Aleksanteri nimitti Hephaestionin khiliarkiksi, joka oli kuningaskunnan toiseksi arvokkain virka.

Hephaestion kuoli sairauteen 32-vuotiaana vuonna 324. Surun murtama Aleksanteri oli lohduton. Historioitsija Plutarkhoksen mukaan Aleksanteri määräsi suruajan merkiksi kaikkien armeijan hevosten harjat harjat ja hännät leikattaviksi, naapurikaupunkien suojamuurit tuhottaviksi, Hephaestionin lääkärin ristiinnaulittavaksi ja kaiken musiikin kiellettäväksi. Aleksanteri suunnitteli yksityiskohtaiset hautajaiset joihin kuului mm. pyramidi. Hamadanin leijonan sanotaan olleen osa suunnitelmaa, jota ei koskaan saatettu loppuun. Aleksanterin eläessä khiliarkin virkaan ei nimitetty enää ketään.

Hephaestionin hautajaisissa Siwan oraakkeli kehotti kunnioittamaan vainajaa puolijumalana. Hephaestionin muistoksi rakennettiin jättiläismäinen monumentti. Antiikin historioitsijat kertovat, että tästä lähtien Aleksanterin käytös muuttui synkäksi ja häntä vaivasivat synkät aavistukset.

Aleksanterin ja Hephaestionin kuolemien välillä on nähty yhteys. Aleksanteri kuoli vain kahdeksan kuukautta Hephaestionin jälkeen. Aleksanteri Suuren kuolinsyy on yksi historian suurista mysteereistä, joka on askarruttanut tutkijoita pitkään.

Hephaestionin hautarovio.

Aleksanteri Suuren Patsas

Aleksanteri Suuren patsas Prienesta, Turkin alueelta, 200-150 eKr. Altes Museo, Berliini. Valokuvan on ottanut Carole Raddato.

Kaikille, jotka ovat kiinnostuneita antiikin historiasta suosittelen lämpimästi vierailua Carolen blogissa Following Hadrian, josta löytyy upeiden valokuvien lisäksi runsaasti tietoa antiikin historiasta ja erityisesti keisari Hadrianuksesta ja hänen valtakaudestaan. Carole on tehnyt lukuisia arkeologisia matkoja Hadrianuksen jalanjäljillä, ja vie lukijansa upealle ja antoisalle kiertomatkalle antiikin ajan ihmeelliseen maailmaan. Yksi parhaimpia lukemiani blogeja.

Queen Olympias – Mother of Alexander The Great

Olympias (c.375-316): Epirote princess, married to the Macedonian king Philip II, and mother of Alexander the Great.

The girl who was later to be called Olympias was the daughter of Neoptolemus, the king of the Molossians, one of the greatest tribes in Epirus. They lived in the neighborhood of modern Ioannina in Greece. During Neoptolemus’ reign, the tribe became more sedentary; urbanization started and we hear about scribes and other administrative officials. In 358, the Molossians became the allies of the Macedonian king Philip II (360-336); the alliance was strengthened by a diplomatic marriage. In 357, Olympias became Philip’s wife.

Next year, a chariot that Philip had sent to the Olympic games, was victorious. Therefore, the queen received the name Olympias. In the same summer, she gave birth to her first child: Alexander. According to the Greek author Plutarch of Chaeronea (46-c.122), these events took place on the same day (text).

In Antiquity, people believed that the birth of a great man was accompanied by portents. They are mentioned by Plutarch: “The night before the consummation of their marriage, Olympias dreamed that a thunderbolt fell upon her body, which kindled a great fire, whose divided flames dispersed themselves all about, and then were extinguished. And Philip, some time after he was married, dreamt that he sealed up his wife’s body with a seal, whose impression, as be fancied, was the figure of a lion” (Plutarch, Alexander 2).

Philip and Olympias also had a daughter Cleopatra, who was to play an important role in the years after the death of Alexander. The birth of the crown prince and a princess that could be used in international affairs must have enhanced Olympias’ position, but political influence can not be proven. It is true, Philip appointed Olympias’ brother Alexander -not to be confused with her more famous son- as king of Molossis (350), but this does not mean that Olympias was behind the arrangement. After all, the Molossian throne was rightfully Alexander’s.

In August 338, Philip defeated the Greeks; next year, he reorganized the conquered territories in the Corinthian league. At the same time, he married to a woman named Cleopatra, a relative of a Macedonian aristocrat named Attalus. This caused great tensions between the king, Olympias and the crown prince.

Olympias went into voluntary exile, staying at the Molossian court of her brother Alexander. Her son Alexander and his friends (e.g., Ptolemy and Nearchus) were briefly expelled, but returned soon after. Olympias was further isolated when Philip married Olympias’ own daughter Cleopatra to Alexander of Molossis (336): she could no longer count on her brother’s support.

However, Philip was killed during the wedding in October 336. Many suspected Olympias and her son Alexander. The fact that (after her return to Macedonia) she ordered Philip’s wife Cleopatra and her child to be murdered, did not improve her reputation. However, her son was now king, and her position was safe.

During Alexander’s campaigns, she kept in touch with him. Our sources mention their correspondence. She probably confirmed the claim, made by her son during his visit to Egypt, that Alexander was the son not of Philip, but of the god Zeus Ammon. It is even possible that she made this claim before Philip’s death (and, consequently, before Alexander’s visit to Siwa): the events of 337-336 offered ample opportunity.

Although the relations with Alexander were cordial, he kept her far away from politics. Macedonia was ruled by Antipater, one of Philip’s most reliable commanders and diplomats and the man who had helped Alexander become king. It seems that he and Olympias were not on speaking terms, and the queen-mother must have been glad that she could go back to Molossis in 330: her brother had died during a campaign in southern Italy, and she served as regent for her cousin Aeacidas.

On 11 June 323, Alexander died in Babylon, and the age of the successors or Diadochi began. His wife Roxane was pregnant of a son, who was born a few months later and was called Alexander. He and Alexander’s brother Philip Arridaeus, who was mentally unfit to rule, were subject to the regency of Perdiccas, Alexander’s vizier. He tried to strengthen his position by a marriage with Antipater’s daughter Nicaea. However, Olympias offered him the hand of her daughter Cleopatra, a full sister of Alexander the Great (and the former wife of Alexander of Molossis). Perdiccas accepted this marriage, Antipater felt insulted, and the result was a civil war in which Antipater was victorious. He was the new regent of the royal family. However, he died almost immediately (319).

His successor as regent was an old general named Polyperchon. However, Antipater’s son Cassander, who had taken Philip Arridaeus captive, forced him out of Macedonia. Polyperchon had to flee to Epirus, taking Roxane and the baby Alexander with him. Until then, Olympias had refused to support any side in the conflict, but now she realized that if Cassander were to rule, her grandson would definitely loose the crown. So she took the army of Aeacidas, joined the remains of Polyperchon’s army and invaded Macedonia (317).

At the border, she captured Philip Arridaeus, who was executed immediately (October). Many supporters of Cassander were massacred as well. However, Cassander was approaching and besieged Olympias in Pydna, a harbor town at the foot of the holy mountain Olympus. Although both Polyperchon and Aeacidas tried to relieve her, she was forced to surrender. Cassander promised to save her life, but had her executed (316). Roxane and the baby Alexander were killed in secret.

The succession of Philip and the last two years of Olympias’ life were full of bloodshed, and many authors -both ancient and modern- have considered her a cruel woman. This is exaggerated. She was trying to stay alive and see to the succession of her son and grandson. Of the many Macedonian leaders who took part in the civil wars after the death of Alexander the Great, she was one of the few who were not fighting for their own power, but for the legitimate dynasty.

Source :

http://www.livius.org

Marble Heads of Alexander The Great

Head of Alexander, found near the Erechtheion of the Athens Acropolis in 1886. Thought to be an original work of the sculptor Leochares, made around 330 BC. Acropolis Museum, Athens.

Head of Alexander the Great, from Cyme (Namurt),Turkey. Marble.Hellenistic,late 3rd century BC.Istanbul Archaeological Museum.

Marble head of Alexander From Pergamon,Turkey.First half of 2nd century BC.Istanbul Archaeological Museum.

The Gonzaga Cameo

The Gonzaga Cameo

3rd century BC

Alexandria; h 15.7 cm

This cameo, a rare example of the large ‘dynastic’ stones of the Hellenistic age, was created in the 3rd century BC in Alexandria. The rulers of Egypt, King Ptolemy II Philadelphus and his wife Arsinoe, are portrayed as gods from the Greek pantheon. Basing himself on an image formed under the influence of the personality of Alexander of Macedonia, an unknown master engraver created an idealized portrait of the king as hero, and emphasized the unity of the royal couple in this profile portrait. Their heads are crowned with laurel wreaths. The king’s attire is part realistic and part symbolic: the helmet is decorated with a star and a winged dragon; Zeus’s aigidos, attribute of the most significant deity of Hellas, is thrown over the king’s armour. The pathetic heads of Medusa and Phobos, genius of Horror, intensify the fantastic nature of the king’s dress. The qualities of the agate, in three layers, enabled the engraver to create a unique example of spectacular ‘painting in stone’, in which delicate colour transition and contrast seem to be inherent in the material itself.

Source : The State Hermitage Museum, St. Petersburg, Russia

Marble head of Zeus Ammon

Imperial, ca. A.D. 120–160 A.D.,Roman, Marble, H. from base: 19 in. (48.2 cm.),Stone Sculpture

Zeus Ammon’s sanctuary at the Oasis of Siwa in the Libyan desert was already famous when Alexander the Great made his pilgrimage there in 331 B.C. Alexander’s visit to Siwa was a pivotal moment in the young king’s extraordinary life. The details are shrouded in mystery, but legend has it that the Oracle proclaimed him son of Zeus Ammon and answered Alexander’s questions favorably, “to his heart’s desire.”This powerful portrait of the god combines a classical Greek image of the bearded Zeus with the ram’s horns of the Egyptian Ammon, an attribute with which Alexander himself was sometimes represented. It may well reflect a sculpture created in Egypt in the years after Alexander’s historic visit to Siwa.

The Metropolitan Museum of Art

Statuette of Alexander with a Lance (Now Missing)

Statue of Alexander, Greek, 200 – 100 B.C, Marble

Ancient authors record that Alexander the Great was so pleased with portraits of himself created by Lysippos that he decreed no other sculptor would make his image. Although this statement is probably exaggerated, Lysippos did make some of the most powerful and lasting images of Alexander. It also shows Alexander understood the propagandistic importance of his image and the need to control it.

Lysippos’s statue “Alexander with a Lance,” made in the 320s B.C., portrayed Alexander armed and naked, echoing the great heroes of Greek mythology like Achilles with whom he identified. He stood with his weight on one leg, one arm extended and holding a spear, the other hanging down at his side. This broken statuette, carved in the 100s B.C., is a small-scale variant of that original. One of numerous surviving posthumous images of Alexander made well into the Roman period, this statuette may have been a private devotional image related to the worship of Alexander as a god. Its owners certainly valued it, since the statuette was repaired and reworked in antiquity.

Source : The J. Paul Getty Museum

Toxic wine led to Greek tragedy

An Otago University scientist may have unravelled a 2,000-year-old mystery of what killed Alexander the Great.

National Poisons Centre toxicologist Dr Leo Schep thinks the culprit could be poisonous wine made from an innocuous-looking plant.

Classical scholars have been deeply divided about what killed the Macedonian leader, who built a massive empire before his death, aged 32, in June of 323BC. Some accounts say he died of natural causes but others suggested members of his inner circle conspired to poison him at a celebratory banquet.

Read more : Toxic wine led to Greek tragedy: NZ scientist